Elonäyttely 2016

Viime viikonloppuna sain facebookissa yhteydenoton tuttavaltani Katjalta, jonka borzoiuros Boltonia olin esittämässä Rauma Showssa 2015. Tällä kertaa mua kuitenkin pyydeltiin handleriksi 7,5kk:n ikäiselle borzoiuros Lakulle (Drug Serebryanyiy Adajio Dlya Dushi). 

Ja ilmanmuuta mä tietenkin suostuin!

Matkaan lähdettiin tänään (13.8). Treffit meillä oli sovittuna Kortelan ABC:llä, josta Katja nappasi mut mukaan, hän on siis itse Porista. Äiti heitti mut ABC:lle joka on vähän kaukana mun omasta kodista ja matkalla apsille vaan totesin äidille että kyllä tässä pitää oikeesti harrastuksestaan tykätä, jos on valmis lähtemään kylmällä ja sateisella ilmalla tunnin ajomatkan päähän juoksemaan pari ympyrää koiran kanssa, joka ei ole edes oma. Sääennusteet eivät siis näyttäneet mitenkään kovin lupaavilta. Mutta onneksi mä tykkään siitä ympyrän juoksemisesta ja seiskoskelusta.

Saavuttiin Raisioon kahdentoista pintaan ja heti annettiin isot plussat näyttelylle, sillä siellä ei ollut lainkaan sisäänpääsy- ja parkkimaksuja! 

Näyttelypaikalla tavattiin heti sankoin joukoin tuttuja, joiden kanssa oli todella mukavaa viettää välillä oikeasti kylmä päivä. Pariin kertaan osui sadekuuro kohdille, onneksi oli sateenvarjot ja Katjan ostamat kertakäyttösadetakit. Ja hyvä seura vie huomion pois pienistä miinuksista, vaikkakin me Niinan kanssa päästiin siihen lopputulokseen että pilkkihaalari olisi ollut enemmän kuin tarpeellinen. Treffasin myös Merrin kasvattajan Kaisan, jolla oli mukanaan kaksi Merrin siskonpoikaa, jotka olivatkin oikein komeita yksilöitä. Melkein itketti kun ne oli niin hienoja (ja karvaisia) ja Merri näyttää ihan oudolta. 

Tuomarina borzoilla oli virolainen Lint Reet, joka arvosteli hyyyyyyyyyvin hitaaseen tahtiin, ainakin borzoita ennen olleita salukeja. Borzoit pääsi alkamaan vasta siinä puoli kolmen aikaan, jolloin ainakin allekirjoittanut oli pienen hypotermian lisäksi nälkäkuoleman partaalla. 

Laku oli pentuluokassa ja sain reippaan nappulan esiintymään ainakin omasta näkövinkkelistä katsottuna varsin hienosti. Ennen kehää Laku ei oikein ollut samaa mieltä jalkojen asettelun suhteen, mutta kehässä antoi kyllä jalkojaan siirreellä ja liikkui nätisti. Tietysti kaikessa näkyi pentumaisuus, mutta niinhän pitääkin. Laku oli reipas ja hieno, joten ansaitusti se oli ROP-pentu kera KP:n ja todella hienon arvostelun.

Päivä oli hauska, en ole vielä ikinä nauranut näyttelypäivän aikana niin paljoa mitä tänään. Lisäksi oli hienoa, kun muutkin "seurueemme" koirat menestyivät. Ihanaa kun voi iloita myös muiden puolesta! Kolmen jälkeen lähdettiin Katjan kanssa ajamaan kotiin päin, käytiin syömässä Nousiaisissa ja Katja heitti mut melkein kotiovelle. 

Toivottavasti tän vuoden puolella tulee vielä tilaisuus päästä viralliseen kehään oman koiran kanssa, vaikka onhan se hienoa päästä muidenkin koirien kanssa kehään, kivaa kun ihmiset luottaa koiransa mun käsiini! Varsinkin kun koirat, joita tähän mennessä olen päässyt handlaamaan, ovat kaikki olleet luonteiltaan ihan huikeita. 

                             

Muuten menee oikein kivasti, huomenissa ehkä mennään Hipun paikallisen koiraseuran mätsäriin, mikäli jaksan herätä ajoissa. Jos herään, se tarkoittaa sitä että nukkua saakin vasta viikon päästä. Mulla on meinaan lähihoitajan opinnot taas jatkuneet.  En jaksa ottaa stressiä mätsäriin heräämisestä, herään jos herään tai jatkan unia. 

Hipulla on ilmeisesti myös iki-ihana valeraskaus, joka ilmenee sillä että se ei syö kuin maksimissaan puolet ruoastaan, pitää rasittavaa kitinää ja ulinaa kokoajan ja käyttäytyy kuin sylikoira. Siis kokoajan nuohoo kainalossa ja heti jos rapsuttelu loppuu, se alkaa mölistä ja hakata tassulla, mitä ei siis normaalisti tee oikeestaan koskaan. Myös kaikki vinkulelut on tällä hetkellä parasta ikinä. Jos kissa erehtyy vahingossa vingun päälle astumaan tms., ryntää Hippu the "mamma" heti paikalle tuhannen paniikissa. 

Saramäen voittaja

Milli the vahtikoira

Tänään (6.8) kömmittiin Ronin kanssa sängystä ylös yhdeksän pintaan ja lähdettiin hakemaan isältäni autoa lainaan, samalla napattiin Merri mukaan matkaan myös. Ajettiin vielä takaisin tästä meidän kodin kautta, kun Hippu piti hakea. Roni kun on ihan ylitarkka autostaan ja sinne ei koira astu missään tapauksessa, ellei kyseessä ole joku "nyt-lähtee-henki"-tapaus. Koiralla siis. 

Lähdettiin ajelemaan koirat takaboksissa ihmetellen kohti Turkua ja Saramäkeä. Kyseistä mätsäriä olen odottanut ihan kamalasti jo pari kuukautta, koska se oli vähän erilaisesti järjestetty kuin mitä mätsärit yleensä. Tuolla mentiin tällä tapaa:

"Kaikki FCI roturyhmät arvostellaan omina ryhminään! X-rotuiset arvostellaan omassa luokassaan. Luokkien ikäjakaumat:

Pennut alle 12kk, aikuiset 12kk-7v, veteraanit yli 7v.

Ikäryhmien voittajat kisaavat keskenään RYP-kilpailussa, josta voittaja jatkaa BIS-kehään."

Siis ihan parasta! Vähän enemmän saa ehkä tuntumaa "oikeeseen näyttelyyn". Tuolla ei myöskään jaettu nauhoja ollenkaan, vaan tuomari kävi koirat vuorollaan läpi ja sijoitti kolme parasta per luokka. 

Me saavuttiin paikalle aika viime tipassa, koska kiitos Turun suunnilla olevien tietöiden, navigaattori sekosi ihan lopullisesti Raisiossa eikä yhtään tajunnut missä ollaan, mihin ollaan menossa ja mistä mennään. Kuitenkin muutamien ärräpäiden ja pikkuisen hermoromahduksen (meidän puolesta siis, ei navigaattorin) jälkeen navigaattori kokosi itsensä ja onnistui ohjeistamaan meidät sinne minne pitikin.

Kävin ilmottamassa koirat omiin luokkiinsa, eli molemmat ryhmään 10, Merri aikuisiin ja Hippu veteraaneihin. Ilmohetkellä oltiin vielä ainoot vinttikoirat ja mulla meinasi hätäännys iskeä kun pelkäsin jo että saan raahata molemmat samaan aikaan "ryhmäkehään". Mun helpotukseksi paikalle kuitenkin ilmaantui vielä italianvinttikoira ja kolme salukia. 

Meidän kehässä oli ryhmä 1 ekana, sen jälkeen vielä pari koiraa ryhmästä 6. Vinttikoirapentuihin meni itsku ja kaksi salukia, Merrin kanssa kehässä oli myöskin saluki. Tässä vaiheessa pystyi jo toteemaan että Hippu on ainut veteraani, eli automaattinen luokkavoittaja. 

Merri esiintyi ihan kivasti, vähän perässä vedettevä se on, mutta nyt se jaksoi skarpata seisomisen kanssa ja näytti hampaatkin nätisti tuomarille. Sormet ristissä toivoin meille sitä kakkossijaa ja sehän me saatiin. 

Kävin nopeesti vaihtamassa koiratolpan virkaa toimittavalta Ronilta koirat päittäin ja kirmasin Hipun kanssa kehään. Ihan kirjaimellisesti me sinne kirmattiin. Hippu innostui ihan valtavasti kun pääsi mun kanssa kehään, Merrin kehän aikana jo huomasin että se ihmeissään katteli että miksi oon Merrin kanssa enkä sen. 

Hippu oli taas, noh, täydellinen. Se seisoi kuin patsas ja liikkui niin reippaasti että mun piti ihan oikeesti pistää juoksuksi. Tuomari otti ilon irti Hipun hienoista liikkeistä ja siitä että oltiin luokkamme ainoat, ja juoksutti meitä ihan koko rahan edestä. Kahden kehän ympärijuoksun ja yhden edestakaisin menon jälkeen kun tuomari pyysi vielä kolmiota, alettiin tuomarin ja kehäsihteerin kanssa jo nauramaan kaikki että tämähän meni ihan liikuntatunniksi :D Silmissä alkoi jo mustua. Hulluna juoksemisen jälkeen vielä poseerattiin tuomarille hetki, jonka jälkeen saatiin palkinnot käteen ja jäätiin ns. RYP-kehään, johon siis osallistui pentujen ja aikuisten voittajat. Molemmat salukeja. Ja taas vähän juostiin! Ja sitten seisottiin. 

Hippu toi hienosti kotiin tuloksen RYP2 ja kehän jälkeen tuomari (ja kehäsihteeri) tuli vielä juttelemaan ja kehumaan. Kuulemma ikäisekseen koiraksi (Hippuhan on siis n. 7,5v) aivan uskomattoman upeat liikkeet ja koira on muutenkin hyvin hoidettu ja kaikintavoin todella kaunis. Tack så mycket. Ikäisekseen- kommentti mua vähän jäi jälkeenpäin naurattamaan, ihan kuin Hippu olis jo joku muumio. Mutta kyllä silti tuomarin sanat lämmitti sydäntä.

Kehän jälkeen lähdettiin aika nopeesti ajelemaan takaisin Raumalle päin. Kuvat kehästä on ottanut Roni, joka alkoi vastarannan kiiskeksi eikä suostunut tulemaan ihan kehän reunalle kuvaamaan, joten laatu on tosiaan ihan mitä sattuu, kun sain aika rankalla kädellä rajata, että ees jotain näkyis. 

Murmelit

Palkintoja saatiin aika komea läjä! Kuvassa OLI (huom. oli) vielä yksi rullaluu, jonka Hippu kuitenkin ehti käydä hakemassa parempiin suihin heti kun selkänsä käänsi. 

Harrastaminen on kivaa!

Tänään (4.8) otettiin suunnitelmien mukaisesti määränpääksi Harjavalta ja Lännen Vinttikoirien maastoharkat. Matkaan lähti kaksijalkaisten edustajina meikäläinen ja tuo kennelpoika, joka hoiti tällä(kin) reissulla myös kuvaajan ja hovikuskin tehtäviä. Nelijalkaisista mukaan matkaan lähti Hippu ja Pinjan luota haettiin mukaan myös Pantse.

Hippu ei taaskaan ole nähnyt viehettä melkein kahteen vuoteen, mutta hyvin sillä tälläset asiat näkyy muistissa pysyvän. Harkkapaikka oli myös ihan uusi, joten paikakkaan ei siis ollut tuttu entuudestaan. Silti koirat hiffasi heti kun treenipaikan tielle käännyttiin, mitä tapahtuu. Kauhee möykkä alkoi kuulumaan takaboksista ja molemmat hönki niskaan ja yritti innoissaan päästä tunkemaan etupenkille. Autona meillä oli isäni vähän tilavampi auto, jota Roni keksi nimittää koira-ambulanssiksi.

Paikanpäällä kävin kirjottamassa koirien nimet "lähtölistaan" ja otettiin innosta tärisevät koirat autosta ja lähdettiin lämmittelemään. Lämppälenkillä kun viehekone pärähti käyntiin, meinasi niin Hippu kuin Pantsekin saada elämänsä kohtauksen, sellanen ulina ja epämääräinen hyppykohtaus alkoi.

Pistin ensin Hipun ja Pantsen juoksemaan yksinään omat juoksunsa ja koska olin Pinjalle luvannut (miettii hankkisko Pantselle kisakirjat), heitin ne myös loppupäähän juoksemaan parina. Hippu juoksi neljäntenä ja niin hienosti se juoksi että oi että. Nyt ei oikonutkaan ihan niin paljoa, mitä vanhalla treenikuopalla on oikonut. Yhden mutkan otti vähän suoraksi, muuten kiemurteli sieltä mistä viehekkin. Juoksun jälkeen söpösti rojahti vieheen päälle ja tappoi sitä kyllä ihan sydämensä kyllyydestä.

Pantse oli myös ihan intoa täynnä, meinasi vetää mut komeesti kumoon ennenkuin viehe lähti liikkeelle. Pantse ei oikonut muistaakseni yhtään ja sillä oli vielä isompi himo vieheen tappamiseen kuin Hipulla, sitä sai ihan repiä vieheeltä pois ja vieheen palauttaminen oli kyllä myös yks operaatio kun Pantse yritti siihen käydä kiinni kokoajan. Yhden minisydärin ehdin Pantsen juoksun aikana saamaan, kun oli pieni läheltäpiti-tilanne kun Pantse meinasi juosta täysillä sähkötolppaan :D

Ennen parijuoksua istuskeltiin ja odoteltiin autossa. Pantse oli niin kiihtyneessä mielentilassa juoksunsa jälkeen että autossa olleessamme se räjähti vieheen lähdöstä niin paljon, että pomppasi puoliksi takaboksista Ronin niskaan kauhean mölyn saattelemana. Tästä lopputulemana Ronilla vähän kipeä polvi ja autossa yksi uusi naarmu.

Parijuoksuun uhkarohkeasti lähetin molemmat, onneksi vaan Pantse yritti varastaa, Hippu odotteli ihan nätisti, joskin tosi valppaana sitä hetkeä kun pannasta irrotan. Muuten olisin varmaan kyntänyt naamallani maata. Yhdessä koirat juoksi ihan kivasti, Hippu tosin luovutti vähän ja oikoi ihan törkeesti. Se ei lähteny koukkuja tekemään yhtään, vaan ikäänkuin juoksi viehettä vastaan Pantsen tullessa vieheen perässä. Tulivat silti yhdessä maaliin asti, joskin Hippu huomattavasti Pantsea hitaammin. En tiedä oliko vetänyt itsensä ihan piippuun jo ekassa lähdössä, vai eikö parin kanssa juokseminen ollut niin kivaa. Viehettä palautellessa mulla oli Hippu hihnassa ja Pantse irti. Palauttelu päättyi alkujaan siihen kun Pantse löysi kuralätäkön ja jouduin sitä kalastelemaan sieltä pois. Roni onneksi oli pelastava enkeli ja palautteli vieheen mun houkutellessa Pantsea pois kuralammikosta, joka oli iso ja "syvä".

Harkkojen jälkeen jäähdyttelyt taas rauhallista tahtia syrjemmässä ja lähdettin sopivasti vesisateen alkaessa ajamaan takaisin Raumalle ja kotiin.

Harrastaminen on ihan huippua, niin omien kuin kaveredeinkin (Pinjan) koirien kanssa, ja on vinttikoira kauneimmillaan kun se juoksee. Ei siitä pääse yli eikä ympäri. Harrastuspalo ihan huipussaan, ehdottomasti yritetään päästä taas ensi harkkoihin parin viikon kuluttua!

Harrastuslaamat. Pelkkää rakkautta ja timantteja.

Tälläsessä paikkaa me treenataan.

Pantse juoksee

Hippu juoksee

Yhteislähtö

Tavattiin myös se Pinjan uusi perheenjäsen, Aku! Ihana pikkuhaukku. Mulle on kuulemma luvassa portugalinpodencokehiä. Ja Roni ihastui ikihyviksi ja sai Akusta kamun, siihen se Ronin kainaloon nukahti.

Pori KV 2016 kuvia ja tunnelmia + lähitulevaisuuden suunnitelmia

Sunnuntaina (31.7) lähdettiin Ronin kanssa turisteiksi Pori KV:seen ihmettelemään. Jos ei saa aikaiseksi ilmottaa omaa koiraa mihinkään, niin sitten mennään edes kattomaan. Mähän kyllä arvoin pitkään että ilmotanko Hipun tai Merrin vaiko molemmat tuonne, mut nyt jälkiviisaana on ihan hyvä todeta että onneksi aloin pihiksi enkä vähiä rahojani laittanut tuonne. Silloin kun vielä arvoin, oli borzoille tuomariksi merkattu joku espanjalainen tms. tuomari, mutta se olikin sitten jossain vaiheessa vaihtunut suomalaiseen Pirjo Aaltoseen, joten ihan hyvä etten ilmonnut, vaikkakin tuomarimuutoksista ne rahat saakin halutessaan takaisin. Tuttujen (jotka koiransa olivat ilmoittaneet) kanssa kun kehän laidalla juteltiin, kävi ilmi että tuomari on toooosi tiukka purennasta ja liikkeistä. Liikkeissä Hipulla ei kyllä ole mitään häikkää, mutta purenta on mitä on ja oltais varmaan se kuuluisa harmaa nauha käyty hakemassa. Merrillä on hyvä ja leveä purenta, mutta liikeet on löysät ja ahtaat. Voisko noita ominaisuuksia jotenkin yhdistää keskenään? 

Mutta päivä näyttelypaikalla oli mukava, mulla oli se äitiltä lainassa ollut järkkäri messissä ja kuvasinkin kaikki borzoit. Näyttälykärpänen puraisi taas tosi lujasti, tahtoisin vaan päästä taas aktiviisesti jatkamaan maailman rakkainta harrastusta. 

ROP Barowiak's Dja'gilev ja VSP oli Goshaga O Fortuna.

Lähitulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu siinä mielessä aika tyhjää, että olen selaillut ja selaillut itteni hulluuden partaalle etsiessäni tälle vuodelle edes yhden ainokaisen näyttelyn, jonne voisin Hipun ilmottaa. Nyt löytyi onneksi Jyväskylä KV:n sivuilta tuomari(t) jolle voisin Hipsun viedä ja nyt vaan toivon ja rukoilen, että saisin asiat järjestymään ja voisin ilmoittaa Hipun sinne, joko toiselle tai molemmille päiville. Monen mielestä näyttelyt on ihan tyhjänpäiväinen harrastus, mutta mulle se on vaan todella rakas ja tärkeä juttu ja kun koirakin kehässä olostaan nauttii, miksei me sitä tehtäis. Ensi vuonna Hippu täyttää kahdeksan, joten varmaankin ensi vuonna potkastaan homma taas kunnolla käyntiin vetskuluokkien parissa. Myös se Eestin valion arvo kutkuttais kovasti, yksin en vaan uskalla lähteä. Ja kun Hipun kanssa on niin mukava harrastaa. Viime viikolla treenasin (tai lähinnä palauteltiin juttuja mieleen) näyttelyjutskia niin Merrin kuin Hipunkin kanssa. Merri on ihan ok, se yrittää, mutta ei siitä säteile se sellainen karisma mitä Hipusta. Se tekee kun pyytää, mutta se tekee sen lähinnä vaan mun mieliksi. Mutta kun vaihtaa hihnanpäähän Hipun, me ikäänkuin sulaudutaan yhdeksi ja molemmat osaa tehdä ja toimia sulavasti. Vaan pienet eleet ja ilmeet ja molemmat ymmärtää. Se tietää ihan tarkalleen mitä tehdään ja se nauttii siitä. Se on se tärkein juttu mun mielestä harrastuksessa kuin harrastuksessa, se palo siihen juttuu. Mitään ei tehdä jos se ei ole kivaa. Ja samalla sitä silloin ymmärtää pelottavankin selvästi, että mä en tule ikinä milloinkaan, saamaan toista samanlaista ja hienoa koiraa. Voinko mä ikinä ottaakkaan enää koiraa ja suhtautua siihen niin etten aina kaikessa vertaa sitä Hippuun? Ehkä tästä syystä ei mun seuraava koira ei tule olemaankaan borzoi, vaan ihan toinen rotu. Sellaisen kanssa on ehkä helpompi ymmärtää ettei se voikkaan olla samanlainen.  

Muuten tähän ihan lähipäivien suunnitelmiin kuuluu torstaiset maastotreenit Harjavallassa, joihin käydään nappaamassa Pinjalta mukaan myös ystävämme Pantse-Banaani, joka pääsee pinkomaan parijuoksun yhdessä Hipun kanssa ja lauantaina mennään Turkuun mätsäriin. Vielä vähän auki että otanko viimeksi mainittuun myös Merrin mukaan. Ehkä, jos saadaan isältäni isompi auto lainaan. Maastoharkkojen jälkeen Pantsen kotiinpalauttamisen yhteydessä mennään halimaan Pinjan uutta perheenjäsentä, pikkuruista portugalinpodenconpentu Akua!  

You and me. We used to be together. Every day together. Always.

Kuvasade

Sain tänään lainaksi ehkä mun lempiesineen maailmassa. Äitin järjestelmäkameran. Rakastan kuvien ottamista, mutta valitettavasti saan tehdä sitä lähinnä vaan Iphone 4s:n kameralla ja se varmasti näkyy kilometrien päähän, mutta pakko se on tyytyä siihen mitä on eikä valittaa. Ainakaan paljoa. Mulla oli joskus aikoinaan pieni digipokkari, mutta se pääsi hajoomaan silloisen viisitoistavuotiaan Jennin käsissä. Enkä tiedä saisko sillä yhtään kännykän kameralla saatavia kuvia parempia, sen verran vanha peruna sekin pokkari jo olisi. 

Mutta nyt sain sitten ees pieneksi hetkeksi lainaan järkkärin, koska aattelin mennä huomenna Pori KV:hen turistiksi ja kuvaamaan borzoikehät. Luonnollisesti oon ottanut jo ilon irti tosta vempeleestä, kissoja kuvailin hetken aikaa ja Hipunkin ehdin jo raahaamaan pihalle kuvien toivossa ja niitäkin sitten pari kelvollista sain aikaan. 

Kuvat ei välttämättä oo mitään niitä maailman hienoimpia (Nella pelkäsi kameran raksutusta, Lilliä kiinnosti liikaa ja Hippu ei tiennyt mitä varten sillä on korvat), mutta tuli niistä nyt pikaistuksissaan otetuiksi kuviksi ihan kivoja. Lisäksi jouduin korjailemaan valotuksia ja värejä MacBookin omalla kuvanmuokkausohjelmalla (vai mikälie onkaan), kun normaalisti käytössä oleva Picmonkey päätti olla tyhmä ja kieltäytyä tallentamasta kuvia.

Yritän ehtiä ottaamaan vielä miljoona lisää ennen kameran palauttamista, ellei äiti välttämättä halua jättää kameraa mulle ylläpidettäväksi. Mulla ois sille ihan hiiiiiiiiiiirven paljon käyttöä. Vinkvink. 

Näyttää kun oltais muuttamassa kun matot puuttuu ja pahvilaatikkoja pyörii lattioilla, mutta matot on vaan pesussa ja kissat ihastui pahvilaatikkoon ikihyviksi.

Pure Love

Joka ei katso ohitseni poissaolevana,
omia asioitaan ajatellen,
vaan on läsnä tässä hetkessä,
on minua varten.
Joka ei vaihda minua nuorempaan,
kauniimpaan, henkevämpään.

Jota ei haittaa vähääkään,
jos olen liian lihava, laiha, pitkä, lyhyt
tai sairaudet ovat jättäneet minuun lähtemättömät jälkensä.
- Sinä olet sinä, sen palvovat silmät sanovat.

Jolle olen aurinko, kuu ja tähdet,
kertakaikkisen ylivertainen ja täydellinen,
maailman keskipiste.
Tämä ihailu tekee minusta ehkä paremman ihmisen.

Joka tulee lähelle,
sydämeen asti, kun kärsin.
- Sinä suret, minäkin suren.
Jonka silmät nauravat, kun nauran.
- Sinä olet onnellinen, minäkin olen.
Joka rakastaa tänään, eilen, huomenna,
aina uskollisesti, täydellisesti, ihanasti.
Joka antaa hyvinvointinsa, terveytensä,
henkensä minun käsiini.

Minun koirani.
Minun elämäni koira.

Ja niin me taas käytiin vähän eläinlääkärissä

Tällä kertaa kuitenkaan käyntiin ei liittynyt kissan takkuntuneita perskarvoja eikä koiran kyynärpatteja, vaan Lillin raahasin eilen (12.7) steriloitavaksi. Ajattelin että hyvä hoitaa se nyt hetipian alta pois, niin on elämä sitten niin kissalla kuin meillä palvelijoillakin taas astetta mukavampaa. Yksi kiima sillä taisi ehtiä olemaan tässä ennen, ihan varmaksi en osaa sanoa oliko se kiima vai jokin epämääräinen huomionhakukausi, mene ja tiedä. Siinä missä Nella määkyi miljoonan desibelin voimalla ja oman yhden ja ainoaksi jääneen kiimansa aikana, Lilli lähinnä piti sellasta outoa vaikerrusta. Tosin se kulki perse pystyssä ympäriinsä, tyrkytti itseään paremman puutteessa Nellalle ja juoksenteli ulko-ovea päin, joten kai se sitten oli sitten sitä itseään. 

Käytiin Rauman kunnaneläinlääkärillä, jossa ellinä toimi joku kesäsijainen, joka mua etukäteen vähän huolestutti, mutta hyvin nopeesti huolet hälveni kun päästiin sisälle. Todella mukava ja asiansa osaavan oloinen nuorehko nainen. Lilli painoi punniattaessa 2,7kg eli en tiedä mikä mun omassa punninnassa meni pieleen kun itse kotona sain tulokseksi yli kolme kiloa. Noh, väliäkö sillä. 

Ell kuunteli Lillin sydämen (joka kuulemma hakkasi ihan tuhatta ja sataa, eli toista jännitti ihan hirveesti vaikka vaikutti ihan tyyneltä ulkoisesti) ja piteli muuten. Kaikki ihan ok. Nukute sille laitettiin takajalkaan ja en kyllä ikinä ole kenenkään tai minkään nähnyt nukahtavan niin pian pistoksen jälkeen. Siis todella nopeasti oli taju kankaalla. 

Jätettiin äitini kanssa joka tuli meille hovikuljettajaksi Lilli nukkumaan ja leikeltäväksi reiluksi tunniksi ja lähdettiin käymään isovanhempieni luona.  

Haettiin Lilli sen reilun tunnin kuluttua ja siellä se pikku karvakerä nukkua tuhisi omassa boksissaan. Leikkaus oli ilmeisesti mennyt hyvin, tai ainakaan mitään moitteen sanaa ei tullut. Lillille oli pistetty ns. piilotikit, eli tikkien poistoa ei tarvita, sulavat itsestään. Saatiin mukaan myös kauluri varmuuden vuoksi jos kissaa alkaa haava turhan paljon kiinnostaa ja kipulääkeresepti. Kipulääkettä olis tarkoitus alkaa antaa tänään, eilen oli saanut kipulääkkeen pistoksena. 2-4 päivää tartteis kerran päivässä lääkitä. Lääkkeenä meillä toimii Metacam. 

Hintaa operaatiolle tuli 120€, hassua kyllä ei poikennut yksityisen hinnoista kuin 40€, mutta säästö se on sekin. Apteekista hain lääkkeen jolle tuli hintaa vielä sen 11,60€. 

Äiti heitti mut ja nukkuvan Lillin kotiin ja otti Hipun mukaansa, että kisu saa potea humalansa ja krapulansa rauhassa. 

Kotona irrotin kantoboksista yläosan ja siirsin alaosan missä kissa nukkui sängyn viereen lattialle ja peittelin Lillin paremman puutteessa mun hiustenvärjäyspaidalla. Nella oli ihan megakiinnostunut mikä pikkusella on hätänä, hääri sen ympärillä kokoajan nuuskimassa ja nuolemassa päätä ja korvia. 

Lilli nukkui parisen tuntia, olin juuri puhelimessa isälleni sanonut että ei oo vielä elonmerkkejä näkynyt ja kun lopetin puhelun ja menin katsomaan Lilliä, niin reppana olikin herännyt ja valunut pesästään alas. Maailman hämmentynein ilme naamalla se ihan pöhnässä puoliksi istui ja puoliksi makasi lattialla. Yritti siitä sitten lähteä vähän liikkeelle, mutta se liikkuminen oli lähinnä eteenpäin kierimistä kun jalat ei kantaneet. Nellakin pamahti salamana paikalle ja sitä sai vähän tuuppia kauemmas kun yritti päästä tekemään lähempää tutkimusta kaverilleen :D 

Lilli kieri aikansa ympäriinsä ja pääsi pikkuhiljaa vähän jaloilleen ja mun estelyistä huolimatta ehti hyppäämään sänkyyn. Sinne se nukahti uudestaan ja nukkui siellä tunnin jos toisenkin, itse sen vieressä maaten. 

Siitä kun se sitten taas heräsi, askeleet kantoi jo paaaaljon paremmin ja Lilli suuntasikin ensimmäiseksi ruokakupille. Jonkin ajan kuluttua se jo hölkkäili ympäriinsä ihan normaalisti ja yritti leikkiä käsiinsä saadulla ponnarilla. Myös haavateippi alkoi kiinnostaa vähän liikaa, kielloista huolimatta nuoli/kyni sitä ja pistinkin sille sitten kaulurin kaulaan. Hyötyä siitä ei paljon ollut, vaan kisu nyppäsi sen ilman mitään ongelmia välittömästi itse pois. Great. Askartelin sitten vanhasta paidastani sille suojapuvun, joka rauhoittikin teipin nyppimistä huomattavasti. Pukua jouduin vielä vähän tuunaamaan jeesusteipillä kun en normiteippiä mistään löytänyt ja ai että Roni nauroi tän takia mulle. Aamulla vaan kun heräsin, se oli jotenkin kiemurrellut puvustaan irti, mutta teippi oli yhtäkaikki edelleen paikallaan joten kaikki hyvin. 

Nyt aamun aikana se on tosin saanut kynittyä sitä teippiä jo sen verran irti että haavakin on paljastunut, ja täytyy sanoa että en ikinä ole siistimpää leikkaushaavaa nähnyt! Haavan se on antanut olla ihan rauhassa, joten se on varmaankin vaan se teippi joka on prinsessaa häirinnyt. 

Nella oli ilmeisesti ollut omasta mielestään aivan liian kärsivällinen ja huolehtiva eilisen päivän, joten aamulla alkoikin kunnon murinasähinät ja kiukuttelu jo toipuneelle Lillille. Ilmeisesti Nella aikoo ottaa eilisen kiltteysvahingon takaisin korkojen kera. On siinä kyllä yksi päivänsäde :D 

Hoitaja Nella

Nellalla taas vaihteeksi välähti.

Lilli Jennin tee-se-itse-puvussa

Uni ja kaikkea.