torstai 22. joulukuuta 2016

Hyvää Joulua ja onnellista uutta vuotta!

Tähtitaivaan nään mä iltaan tummuneen
hiljaisuuden kuulen alkaneen
Tarttuu lumi asfalttiin ja katuun autioon
jää kiireet, taas aattoilta on

Kädessäin mä kannan neljää pientä kynttilää
jokaisen mä tahdon itse sytyttää
yllä niiden kultaisina kimmeltää
nuo enkelit, käy kello pyörimään


Joulun rauhaa soittaa saavat kellot enkelten
joulun rauhaa julistaa tuo ääni tiukujen
palaan taas mä muistoissani aikaan lapsuuden
joulun sanomaa soi kello enkelten




Me hiljennyttään luultavasti loppuvuoden ajaksi blogin puolella ja vietellään rauhassa joulu ja vuoden vaihde ja yritetään parhaamme mukaan olla stressaamatta mistään. Palataan taas blogin äärelle hyvin levänneinä ensi vuonna, valmiina taas kohtamaan uuden vuoden tuomat haasteet, kokemukset ja kaikki muu, mitä uudella vuodella on meille tarjota. 

Oikein Hyvää Joulua ja onnellista uutta vuotta 2017!

Toivottaa Jenni koirineen ja kissoineen

tiistai 20. joulukuuta 2016

Olipa kerran angsti-ilta

Käytiin eilen (19.12) pitkästä aikaa koirapuistossa Hipun, Pinjan, Pantsen ja Akun kanssa. Kaikki muut paitsi Hippu tais nauttia reissusta, Hipulla meinaan tuntui olevan joku mökömököilta. Se ei halunnut leikkiä yhtään, istuskeli tai seisoskeli vaan omissa oloissaan puiston perukoilla. Ei se välittänyt yhtään vaikka Pantse ja Aku sitä kävi leikkiin hakemassa, jätti vaan huomiotta kokonaan. Outoa. 
Mut saatiin me Pinjan kanssa taas hyvät naurut yhdestä jos toisestakin asiasta. Oli kivaa nähdä taas pitkästä aikaa!







Kävin myös perjantaina (16.12) kahden tunnin ajan vapaaehtoisena lipaskerääjänä Rauman Citymarketissa keräämässä rahaa Rauman löytöeläinkodille. Tosi paljon ihmiset lahjoitti rahaa, mikä oli tosi kiva huomata. Monelta kuulinkin ettei yleensä lahjoita mihinkään, mutta nyt on niin tärkeä asia että on pakko lahjoittaa. Ihanaa ja kiitos! Kuulinkin että sen päivän tuotoilla mahdollistuu ainakin yhden kissan leikkaus. Ihan sydämeni pohjasta mä siellä kiittelin ja toivottelin hyvää joulua tonttulakki päässä. Tuli itellekkin tosi hyvä mieli. Varmasti myös vastaisuudessa osallistun EHY:n toimintaan kun vaan mahdollista. 

perjantai 16. joulukuuta 2016

Jouluisia nelijalkaisia

Kävin eilen Tokmannilta haalimassa mukaan punaisia joulukuusennaruja ja jonkun "seppeleen", ihan vaan ajatuksella että yritän saada noista mun kolmesta karvanaamasta jouluisia kuvia. 
Noh, Hippu ei kauheesti arvostanut ja kissat yritti enimmäkseen syödä mun hommaamat rekvisiitat. Onneks saatiin ees jokunen onnistuneempi kuva, mutta luultavasti yritän toteuttaa operaation vielä toistamiseen parempien tulosten toivossa.

Tässä mun ihastuttavat joulumallit (joissa kissat esiintyy enemmän ihan siitä syystä että Hippu näyttää niin surkeelta ja kettuuntuneelta joka kuvassa) :

Hippu haluis tehdä jotain muuta. Lisäksi sillä oli kuivunutta ruokaa nenänpäässä ja jotenkin se jäi multa huomaamatta.... :D 


                         




Tällästä se oli suurimmaksi osaksi... 


En voi lopettaa tälle nauramista... 




keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Rotyryhmittäin (FCI) lempparirotuja

Aikani ratoksi pohdiskeluja roduista joita voisin joskus kuvitella omistavani, tai ainakin joista pidän. Sekä ne ei niin lempparit. Loppujenlopuksi on paljon enemmän rotuja joista en pidä, kuin niitä joista tykkään. Mieltään ei saa pahoittaa, vaikka oma rotusi kuuluis niihin ei-lempparirotuihin, koska mielipiteitä on yhtä monia kuin koiria ja omistajia, sekä pitkälti nyt mennään ulkoisiin seikkoihin huomiota kiinnittäen varsinkin rotujen kanssa joita en luonteiltaan juurikaan tunne. 

FCI 1 

Mun ehdoton lemppariryhmä heti vinttikoiraryhmän jälkeen. Tästä ryhmästä tykkään lähes kaikista roduista. Varsinkin kaikki belgianpaimenkoiran rotumuunnokset (laekenoisia lukuunottomatta), colliet, sheltit, australianpaimenkoirat on mun silmän todella kauniita. Tällä hetkellä rotuhaaveissa onkin belgeistä se groenendael, jonka ehkä vielä jonain päivänä omistan. 
Ainoat rodut joista en tässä ryhmässä piittaa on australiankarjakoirat, australiankelpiet, sekä schipperket. 



FCI 2

Vaikea ryhmä, koska luonteiden puolesta varsinkin todella vieras ryhmä. Sen tiedän että tästä ryhmästä en koskaan tule koiraa ottamaan, mutta on tässäkin ryhmässä pari rotua jotka ulkonäkönsä puolesta on ilo silmälle tavalla tai toisella. Lemppareina siis dobermanni, newfoundlandinkoira, hovawart ja kaukasianpaimenkoira. 
Muuten pitkälti onkin sellasta mistä en niin pidä, koska molossit ei oikein itseä viehätä. 



FCI 3

Ehdottomasti "ärsyttävin" ryhmä :D Terrierit on myös sitä kategoriaa, jota en koskaan halua omistaa, ihan vaan yleistetysti sen luonteen vuoksi, vaikka pari mukavaakin terrieriä tunnen. Sieltäkin kyllä löytyy ulkonäön puolesta kivoja koiria, kuten irlanninterrieri, norfolkinterrieri, skotlanninterrieri,  westie ja saksanmetsästysterrieri. Tosin tollasen skottiterrierin voisin ehkä joskus vanhemmalla iällä kuvitella omistavani.



FCI 4 

Hyvin vieras roturyhmä mulle. En taida yhtään mäyräkoiraa tuntea, jos ei lasketa mukaan mun ukkini edesmennyttä mäykkymix Roopea. 
Tykkään kyllä silti jollain tapaa tästä ryhmästä paljon, kiinnostus mäykkyihin on herännyt ihan tässä parin vuoden sisään. Varsinkin pitkä- ja karkeakarvaiset kääpiömäykyt on musta ihan älyttömän suloisia. Silti mulle tästäkään ryhmästä tuskin koiraa tulee, sillä mulla ei ole mielenkiintoa niiden käyttötarkoitusta kohtaa.



FCI 5

Taas rotu joka on vähän sillä viivalla että ei. Ainoastaan portugalin- ja ibizanpodencot, sekä faaraokoirat on musta aivan upeita. Noista kolmesta rodusta voisin minkävaan ottaa joskus ja varsinkin karkeakarvaiset ibizat on jotain niin upeeta. 
Sekä lisäksi shiba on se ainut varsinainen "pystäri" josta pidän. Ne on hauskan näköisiä otuksia, niitä kattoessa alkaa hymyilyttää. Niillä rodusta tehdyillä memeillä ei toki ole asiaan mitäään osaa eikä arpaa :D



FCI 6

Taas ihan vieras ryhmä rotujen puolesta, sekä ehkä vähiten kiinnostavin. Mulla ei olis mitään mielenkiintoa metsästysharrastukseen, sekä oikeestaan mikään ryhmään kuuluva koirakaan ei ulkonäöllisestä miellytä. 
Ehkä rhodesiankoira on sellanen ihan ok ulkonäöllisesti jos on pakko valita.

FCI 7 

Taas ryhmä, jonka käyttötarkoitus ei mee ihan yksiin omien mieltymysten kanssa, mut tässä onkin sit jo enemmän niitä oikeesti todella upeita koiria. Ihan ehottomana lempparina punainen irlanninsetteri! Yksi kauneimmista roduista joita on olemassa. Ihastuksesta saa aina huokailla kun niitä näkee. Samoin punavalkoinen irkkusetteri ja englanninsetteri. Näistä jonkun voisinkin ottaa jos ei tarvis metsälle lähteä.



FCI 8 

Monipuolinen ja rento ryhmä. Paljon koiria joista pidän. Varsinkin sileäkarvainen noutaja on rotu jonka myös voisin ihan omistaa. Muuten vaan ilo silmälle on novascotiannoutaja, portugalinvesikoira ja walesinspringerspanieli. Muutenkin pitkälti nää kaikki rodut kuuluu niihin rotuihin joista tavalla tai toisella pidän. Ainut "inhokki" on clumberinspanieli ja kiharakarvainen noutaja.



FCI 9

Ryhmä josta en oikeen tiedä mitä mieltä oon. Sisältää kyllä jonkun verran ihan nättejä koiria, mutta silti jokin tökkii monessa asiassa. Ehkä suurimpana syynä nihkeyteeni on se, että tässä ryhmässä taitaa olla suurin osa niistä ylijalostetuista roduista, sekä varmaan lisää on tulossa kun tän ryhmän kohdalla suosio on muiden harrastajien keskuudessa suuri. Toivotaan että kasvattajat muistaa pitää järjen päässä ja ohjata jalostusta oikeeseen suuntaan.
Tästä ryhmästä aion vanhoilla päivilläni ottaa phalenen! Ne on kovin sympaattisia ja suloisia pikkukoiria.



FCI 10

My favourite! Ok, oon ehkä kolmen vinttikoiran omistajana vähän puolueellinen. 
Tästä ryhmästä lähes kaikki on rotuja joita voisin itselleni ottaa. Borzoi tietysti se tärkein ja rakkain koskaan, mutta varsinkin skotlanninhirvikoira ja näyttölinjainen greyhound on sellasella ikuisella haavelistalla. 
Ainoita joita en tästä ryhmästä ottaisi taitaa olla puolanvinttikoira, azawakh ja italianvinttikoira. Kaksi ekaa ei ihan niin paljon oikeen oo omaan silmään sitä mistä tykkään, itskuista pidän ulkonäöllisesti, mutta se pieni koko ja hentoisuus pelottaa. 



Kuvat otin Googlesta.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Happiness can be found, even in the darkest of times, if only one remembers to turn on the light.

Eilen (12.12) oli sitten se viikonlopun ajan huolella panikoitu retki Evidensiaan ja verikokeisiin Hipun kanssa. En valehtele yhtään, kun sanon että sunnuntain ja maanantain välinen yö meni tosi vähäisillä ja huonoilla yöunilla ko. reissua stressatessa. 
Onneksi viikonlopulle sai vähän muutakin ajateltavaa, kun vietin yhteensä jonkun about 10h messarin livestreamin ääressä. Joku ei-niin-koiraihminen vois pitää ehkä hiukan kajahtaneena :D Mutta tulipa ainakin nähtyä ees netin välityksellä ihan huikeen hienoja koiria ryhmäkehissä, vaikka lauantain Best In Showsta en ollut kyllä yhtään tuomarin kanssa samaa mieltä, mut niinhän se on että kyseessä on arvostelulaji. 
No nyt eksyin aiheesta ja pahasti.


Aika meille oli 17.00 ja hyvin stressaantuneena kävelin Hipun kanssa lääkärille, jossa meillä oli äitin kanssa treffit sovittuna. Eläinlääkäriasema kun tuli näkyviin, teki hetken mieli tehdä uukkari ja palata kotiin. Ja mä stressaan hyvin paljon monista asioista (välillä ihan suhteettoman paljon), mutta tällästä stressiä ei hetkeen oo sit ollutkaan. Vedin syvään henkeä pari kertaa ja jankutin itelleni että koiran parhaaksi nyt ollaan menossa, tuli vastaan sit mitä ikinä tahansa.

Saatiin odotella meidän vuoroa aika pitkään kun elli oli myöhässä. Jo odotustilassa meinasin romahtaa kun jonkun äitin työkaverin (?) kissa oli lopetettu ja se omistaja tuli itkuisena sitä hakemaan. Oli niin lähellä etten itte pillahtanut itkuun kun se kissa tuotiin kopassa omistajalleen. 
Hippu otti odotellessa kuitenkin ihan chillisti ja se innostui ihmisväelle tarjolla olevista joulupipareista ihan älyttömästi :D 
Koska ellillä kesti ja kesti, tuli hoitaja lopulta pyytämään meidät vastaanottohuoneeseen ja alkoi ottaa verikokeita. Hippu antoi nätisti ne ottaa, vaikka toimenpide tuntui kestävän ja kestävän, kun ei sitä verta oikeen meinannut tulla. Homma kun oli hoidettu, saatiin mennä odottelemaan taas tulosten valmistumista. 



Odottelun jälkeen tulikin jo lääkäri pyytämään meitä haastateltaviksi ja tutkittavaksi. Kerroin kohtausten oireita ja kestoa, vaikkakin luultavasti elli sai musta taas ihan vajaaälyisen kuvan. Olin niin hermostunut, että mun vastaukset oli aivan liian epämääräisiä ja valitettavasti tajusin sen ittekkin. Elli kuunteli sydäntä, katsoi hampaat ja jollain lampulla silmät, tunnusteli kaulaa, kuonoa ja päätä, sekä taivutti niskaa/kaulaa. Kaikkeen tähän Hippu suhtautuu tyynesti. Kertomani perusteella veikkasi tämäkin lääkäri epilepsiaa.
Tulokset tuli samalla kun huoneessa oltiin ja niissä oli sitten jotkut verihiutaleet tai jotkin olleet niin päällekkäin (???), että jouduttiin ottamaan uusi putkilo verta toisesta etujalasta, josta verta tulikin sitten paljon paremmin kuin toisesta. 
Näitä tuloksia odotellessa sain melkein slaagin kun labrahuoneeseen yhtäkkiä pakkautui kaksi hoitajaa ja elli, joten olin ihan varma et nyt sieltä löytyi jotain ihan kauheeta.
Tulokset tuli ja mitä nyt yhtään muistan, niin olivat ihan priimaa, paitsi kolesterolissa oli jotain pientä mutta ei lääkäri tuntunut olevan mitenkään kovin huolissaan. 
Hoitomuodoista/lisätutkimuksista keskustellessa oli vaihtoehtoina epilepsialääkitys, magneettikuvaus, odottelu ja tarkkailu tai kohtauksen päällä ollessa käytettävä lääkitys. Mä olin tässä kohtaa jo sellasen slaagin partaalla et musta ei saanut enää mitään järkevää irti, mutta jotenkin vaan äitin ja ellin kanssa tultiin yhteistuumin lopputulokseen, että Hipulla aloitetaan loppuelämän kestävä epilepsialääkitys. 


Musta tuntui että mä kuolen. Ihan kun joku ajanjakso elämässä olis päättynyt. Tajusin päätöstä tehdessä, että se on goodbye vaan maailman rakkain näyttelyharrastus. Vaikka kuulostaa varmaan ihan äärettömän pinnalliselta, että päällimmäinen murhe sillä hetkellä oli se, en voi sille mitään. Näyttelyt on mun ainut harrastus jota rakastan ja jota oon Hipun kanssa voinut ns. tavoitteellisesti harrastaa. Ja nyt se kaikki katosi. Mä odotin niin kovasti ensi vuotta ja sitä et päästään veteraaniluokkiin, puolivakavissani mietin jo et lähdettäis vuoden päästä messariin kokeilemaan jos saatais veteraanivoittaja-titteli. No ei vissiin lähetä. Löysin keväälle jo yhden maailman otollisimman näyttelyn jonne mennä vetskuluokat korkkaamaan, mut ei väkisin. 
On meillä tosin edelleen mätsärit ja päästään jopa kerran vuoteen borzoiklubin erkkariin turistiluokkaan, mut ei se nyt vaan oo sama. Vaikka ei olla käytykkään taas kahteen vuoteen virallisissa, on silti se ovi ollut raollaan ja mahdollisuus olemassa. 
Merrikin mulla toki on, mutta se nyt vaan on ihan päivänselvä totuus, että se ei mikään kehän kaunein ilmestys ole. Yli puolet vuodesta se on ihan karvaton (en ees tajua miten on mahdollista) ja aina kun sitä suunnittelee johonkin vievänsä, se ainakin tiputtaa ne vähätkin haivenensa. Ja Merri kun ei ole mikään kaunis näky bikinikuntoisena. On sillä ihana luonne, kaunis pää ja väri, mutta siitä puuttuu se jokin. Ja se on kun joku sahapukki kehässä, siitä puuttuu se Hipulla oleva karisma. 
Ja on mulla se Pinjan podenco Aku, jota saan raahata kehissä niin paljon kuin sielu sietää, ja Lottakin sanoi et voin käyttää sen labbista kehissä, mutta ei se oo sama kuin oman koiran kanssa vaikka miksi Best In Showksi yltäis näiden koirien kanssa. Silti tietysti hyvin kiittollinen olen, että ihmiset on valmiita mahdollistamaan mun harrastuksen jatkuvuuden mun niin halutessa. Että on mulla ympärillä kuitenkin aivan ihania ihmisiä. 

Tottakai pääasia on että Hippu on ilmeisesti kuitenkin siinä mielessä terve, että mun ei kannata vielä hautakuoppaa kaivaa, vaikka se nyt ilmeisesti virallisesti onkin epileptikko. Silti mulla on maailman paras koira mun kaverina ja lenkkiseurana, eikä yksikään epilepsia estä meitä vaikka panostamasta siihen puskatottikseen, eikä osallistumasta mätsäreihin. Kyllä mä tästäkin vielä puolensa löydän varmasti, kunhan ensijärkytyksestä on toivuttu. Olihan meinaan ihan pelkkä diagnoosikin aika iso "shokki" itsessään. Nimimerkillä eilinen ilta meni pitkälti itkiessä, vaikka Roni parhaansa mukaan yritti lohduttaa ja piristää. 

Äiti kyllä heitti ajatusta ilmoille viestissään, että jos ei vielä lääkintää alotettais, vaan katottais kuitenkin vielä jonkunaikaa, mutta en mä sitten tiedä siitäkään. Jos sillä lääkityksellä kuitenkin vois mahdollistaa koiran parempaa elämää, sillä kyllähän se nyt on mulle ihan 100-0 tärkeempää kuin yksikään koiranäyttely. 

Mut että sellanen takaisku tälle vuodelle. Tästä on suunta vain ylöspäin, sekä tuo tekstin otsikko on ehkä maailman paras muistutus tälläsinä hetkinä. Kiitos vaan Harry Potter ja Dumbledore, viisaita sanoja. 




perjantai 9. joulukuuta 2016

Mä vielä täällä käyn/ Sua vielä suojelen


H*lvetinp*rkeleen mahdollinen mikälie epilepsia.

Eilen illalla 8.12 illalla kymmenen jälkeen ihan onnessani kattelin Netflixistä Dexteriä, enää pari jaksoa jäljellä ja tarvii taas hankkia uus harrastus. 
Kuulin kylppäristä missä Hippu oli nukkumassa outoa kolinaa, annoin hetken olla. Mun ilmeisesti vajaaälyisillä aivoilla meni vähän liian kauan miettiä mitä tapahtuu, mut sen kun tajusin niin ryntäsin pää kolmantena jalkana Hipun luo.

Jos kohtaus oli ollut, se oli jo ohi. Ainoa asia, jonka pohjalta aloin kohtausta epäillä oli koiran käytös. Hippu makasi ihan ihmeellisenä myttynä kylppärin lattialla ja kattoi mua kun ei yhtään tunnistais. Hetken ihan tosissani mietin, että uskallanko koskea siihen lainkaan. Ihan rehellisesti sanottuna kävi kyllä mielessä että se voi purra. Siihen tyyliin se mua pälyili ja mulkoili ihan jähmettyneenä. Tiedostin jo toki siinä vaiheessa, että jos kyseessä on epilepsiakohtauksen jälkioireet, on hyvinkin tavallista ilmeisesti että koira voi olla aggressiivinen ja/tai arvaamaton. Tähän mennessä kun kuitenkin olen aikaisempien kohtausten ollessa käynnissä ollut Hipun vierellä pitämässä sitä paikallaan ja rauhoittelemassa. Ihan tästäkin syystä siis lähestyin Hippua vähän varovaisemmin, mutten kuitenkaan peläten. Antoi koskea, mutta edelleen ihan paikalleen jähmettyneenä pälyili mua. Koitin vähän varovasti "hööpöttää" sitä, millä sen yleensä saa borzoimaisesti hymyilemään aina. Noh, ei saanut tällä kertaa.
Jonkun aikaa istuskelin sen kanssa kylppärin lattialla, kunnes pyysin sitä nousemaan, minkä se tekikin. Horjahteli askeleissaan muutaman kerran, kunnes kävely lähti sujumaan. Aika pian tästä palautui omaksi itsekseen ja alkoi huomattavan paljon mielistellä mua. Käytös ennen tätä ei ollut sitten yhtään Hipun normaalia käyttäytymistä.

Vatvoin asiaa nukkumaan mennessä, en viitsiniyt enää siinä yhdentoista aikaan alkaa äitille enää soittelemaan kun mitään akuuttia ei ollut. Ainut akuutti asia ilmeni aamulla ja sillon oli kyseessä mun hyvin vajaiksi jääneet yöunet. Soittelin äitille kuitenkin töistä tauolla ja en mä siitä paljon viisastunut, kunhan sain purkaa sydäntä.
Kotona jatkoin itsenäistä aivoriihtä asian tiimoilta ja tein päätöksen että sit edes oman mielenterveyden vuoksi soitan eläinlääkäriin. Soitin Rauman Evidensiaan ja kerroin murheeni itku kurkussa (pääsin ennen soittoa googlen kanssa vähän liian pitkälle diagnoosien maailmassa) ja saatiin meille aika maanantaille 12.12. Hipulta otetaan ainakin verikokeita ja eläinlääkäriksi saatiin sama ell joka viime maaliskuussa leikkasi Hipun kyynärpään patit ja antoi mulle silloin itsestään aivan älyttömän hyvän kuvan sillä, miten kuunteli "vähän" hermostuneen omistajan mielipiteitä ja jaksoi kärsivällisesti vastailla välillä vähän astetta tyhmempiinkin kysymyksiin.



Mullehan on jo ihan selvää taas että Hipulla on ainakin aivokasvain (tosin tätä mä pelkään ihan oikeesti, enkä vaan heitä huulta), raajojen kuolio, dementia ja neliraajahalvaus.

Aivokasvaimeen liittyvän huolen perustan täysin Hipun ikään. Epilepsiahan puhkeaa koirille kuitenkin aika nuorena, Hippuhan on kuitenkin jo viittä vaille virallisesti veteraani. Sen päätöksen oon jo tehnyt, että jos sieltä ihan oikeesti paljastuu jotain kasvainta tms. lähtee koira monttuun. Vaikka siinä menee messissä luultavasti loputkin mun mielenterveydestä. Vaikka Hippu onkin nyt varsin hyväkuntoinen 98% ajastaan, en tuollasen diagnoosin jälkeen voisi enää nähdä sitä kuin jonain neljällä jalalla kävelevänä kasvaimena, varsinkaan kun harvemmimpa noita aivokasvaimia ainakaan voidaan parantaa, enkä lisäksi ala kyllä mihinkään koirien kemoterapioihin. Sillon on vaan armeliaampaa päästää pois. Paras sanonta on että "parempi aikaisin kuin liian myöhään". Se liian myöhään on jo yhden koiran kohdalla nähty.
Tietysti tän takia on taas itketty ainakin yhden järven verran, mulla kun on tapana olla vähän skeptinen ja pelätä pahinta. Pessimisti ei pety.

Mutta toivon enemmän kuin mitään muuta, että Hipulla on kaikki hyvin ja saan pitää se mun parhaana ystävänä, tärkeimpänä asiana maailmassa, ilon ja surujen jakajana, sekä halikamuna vielä pitkään.  

perjantai 11. marraskuuta 2016

Hoitolapsi


Tiistaina (8.11) meillä oli hoidossa ihan syötävän söpö sekarotuinen koiranpentu Nasu. 

Nasun omistajan ja mun tiet kohtasi ihan sattumalta koiranhoitorinki (Rauma)- ryhmässä. Nasun omistajat olivat lähdössä päiväksi Helsinkiin ja kaipailivat hoitaaja pennulle ja jotenkin siinä vaan kävi niin että mä lupasin lapsen ottaa meille. 

Tavattiin maanantaina päivää ennen hoitoon tuloa, että päästään vähän Nasun kanssa tutustumaan toisiimme, sekä me ihmiset myös toisiimme. Onhan se tärkeää tuntea olonsa luottavaiseksi kun vie koiransa hoitoon vieraalle. 
Heti ensinäkemältä olin ihan myyty Nasulle, oli kuin meidän Helmi-pon pentuna, jollain partiksen lisämausteella. Hyvin rauhallinen ja mietteliäs pentu. Samoin omistajiensa kanssa oltiin pitkälti samalla aallonpituudella heti kättelyssä. 


Nasu tuli meille siis tiistaina puolen päivän jälkeen, koulusta sai rynnistää pää kolmantena jalkana kotiin että ehdin ajoissa :D 
Ensialkuun Nasu oli kovin hämmentynyt siitä mihin joutui. Meillä kun vielä sen tullessa oli käymässä mun kaveri joka tuli meille odottelemaan ajotunnin alkamista, joten vastassa oli kaksi uutta ihmistä. Kävi vuorotellen meidän molempien sylissä etsimässä turvaa kun tajusi omistajan lähteneen. Heti annoin sille omistajan mukana tuoman lelun, että on edes jokin tuttu tuoksu ympäristössä.
 Vähän Nasu ujosteli kissoja, mutta toisaalta niin ujosteli kissatkin sitä. Lilli tuntui viimein ymmärtäneen että paikallaan voi olla vaikka ei nukkuiskaan. Sehän oli siis sen 12h jonka Nasu meillä oli, ihan jäykkiksenä melkein kokoajan. 
Nasu sai vielä tavata yhden uuden ihmisen: äitini. Äiti tais rakastua ihan ikihyviksi, mikäli meidän whatsapp-viestejä lukee. 

Vietettiin ikimuistoiset kaksitoista tuntia halien, rapsutellen, herkutellen ja ulkoillen. En ikinä ole ollut tekemisissä yhtä rauhallisen pennun kanssa. Ja ikää hällä mittarissa vasta 5kk. 
Kovin paljon läheisyydestä pitävä, tosin illan mittaan rentoutuessaan löysi myös sen raivostuttavan ihanan pentumoodin. Siihen malliin alkoi purra sormia ja oikeestaan kaikkea. 
Kävi lopulta kissoihinkin nätisti vähän tutustumassa ja kissatkin siihen. 
Ja meidän koti haisi ihan pennulle!

Nasu tultiin hakemaan puolenyön aikaan ja herranjestas se oli innoissaan tavatessaan taas omistajansa. Siihen tosin meni hetki että se tajusi ketkä tuli :D
Palauttamaan kun Nasua lähdin, se makasi selällään sohvan vieressä, eikä sitä olis voinut vähempää kiinnostaa ulos lähtö, vaikka muuten aina mun mennessä eteiseen, se tuli tiivisti perässä.

Nasu oli maailman kiltein ja helpoin hoitolapsi, toivottavasti meidän tiet kohtaa vielä joissain merkeissä! 








Meille tuli myös Raumalle lunta, mitä käytiin Nellan kanssa ihastelemassa. Vaikka sitä lunta onkin sen onnettoman sentin/parin verran.





lauantai 5. marraskuuta 2016

Olisiko teillä hetki aikaa muistella edesmenneitä?

Pyhäinpäivä, sehän taitaa tarkoittaa sitä että muistellaan tästä maailmasta jo poistuneita. Mulla on käynyt munkki sen suhteen, etten ketään läheistä ihmistä ole vielä menettänyt, mutta koiria olenkin sitten saanut hyvästellä useampiakin. Joten varmaan jonkinlainen katsaus niihin jo lähteneisiin olis paikallaan. 

My Miracle's One And Only "Heinä"

Täysin nimensä veroinen. Pitkäkarvainen collie, tricolour. 
Heinän (tuntuupa hassulta edes kirjoittaa tuota nimeä, niin paljon aikaa jo kulunut) pentuudesta en muista oikeastaan mitään. Miksi muistaisinkaan, olin Heinän meille tullessa (1999) vasta 4v. 
Sen muistan että Heinä oli järjettömän viisas koira. Se oli kaunis, pystykorvainen collie joka toimi kuin ihmisen mieli. Heinän lempparipaikka oli vanhempieni sänky, jossa se oikeastaan aina nukkui. 
Todella kärsivällinen ja rauhallinen, näytti jossain tokojutuissakin aloittelijoille mallia, vaikkei sen kanssa oikeastaan koskaan tavoitteellisesti treenaattu mitään. Se vain tuntui osaavaan ihan mitä vaan, ilman harjoittelua. 
Se jaksoi noutaa palloja ja keppejä loputtomiin. Se oli sen lempparijuttu.

Todella kaunis, todella rakas Heinä nukutettiin 3.7.2009. Sen päivän mä kyllä muistan. Varmaan aina. Heinällä oli nivelrikkoa ollut muistaakseni nuoresta asti, ja tasan kuukautta ennen kuin se olis täyttänyt 10v, tehtiin kuvauksen jälkeen päätös päästää rakas pois. 
Mä muistan että mä romahdin. Muistan seisoneeni rauhoitetun Heinän vieressä sen maatessa kuvauspöydällä kun äiti teki päätöksen. Muistan alkaneeni itkeä ihan h*lvetisti ja juosseeni ulos. Silloin sattui, silloin sattui todella kovaa. 
Nykyään ymmärrän sen olleen oikea päätös, Heinä oli muistaakseni huono heräämään nukutuksesta ja kun ikää oli ja huonot jalat, se oli armeliaampaa vaan hyvästellä. 



Zinnia's Marine Corps "Lassi" 

Meidän laumassa ainoa uros. Kaunis, upea turkki, kunnes se vedettiin klaniksi, yhteen harjaukseen meni helposti neljä tuntia. 
Tuli meille kodinvaihtajana neljän vuoden iässä ja vain neljä vuotta saatiin rakkaan seurasta nauttia. 
Lassi oli hurmuripoika. Mielettömän hyväluonteinen, kiltti ja rakastava. 
Joissakin mätsäreissäkin käytiin, muistaakseni ei kyllä ikinä sijoituttu, mutta silti Lassi oli mulle se maailman kaunein. 
Lempeä ja rauhallinen leijonakuningas. 

Lassi lähti tasan kuukausi Heinän jälkeen, luultavasti degenariitivinen myelopatia vei. Tasapaino katosi ja raukka kulki pää vinossa. On siitä jotain videoitakin, mutta niitä en suostu katsomaan. Kerran vahingossa katoin kun en odottanut sitä, ja tuntui että sydän kutistui.
Muistan istuneeni aamupalapöydässä syömässä paahtoleipää kun äiti sanoi että tänään se lähtee. Ruokahalu katosi. Lähdin Hipun kanssa lenkille ja muistan istuneeni sen kanssa tien laidassa itkemässä ja tuntui että kaikki on mua vastaan. Muistan myös poliisiauton ajaneen ohi, en yhtään tiedä miksi se on jäänyt takaraivoon.
Mukaan en lähtenyt, mutta kuulin että Lassi sai viimeisen piikin tutun ja turvallisen auton takaboksissa ja sinne se ilmeisesti sitten nukahti. 

Oikea päätös se silti oli, Lassi pääsi Heinän luokse. 


My Miracle's Silk And Satin "Suvi"

Mun silkkiturkki. Soopeli collienarttu Suvi. Avasi mulle ovet koirien maailmaan ja oli mun paras ystävä. 
Vain yksi voi olla ensimmäinen ja sitä se oli. 

Suvin kanssa me harrastettiin niin tokoa kuin agilitya. Yhtenä mieleenpainuneimmista muistoista säilyy se, kun Suvi pelkäsi A-estettä ja selätti sen. Se fiilis kun se ekaa kertaa meni A:lle oli huikea. Suvin kanssa startattiin Nuorten Agilityn SM-kisoissa 2007 ja se rata meni ihan päin jotain, koska koira säikähti muistaakseni sitä kun teki lentokeinun. Hylly sieltä kiskastiin mutta ihan sama. 
Suvi ei agikentillä ollut se nopein tuulispää, mutta sitäkin tarkempi suorittaja. Se kuunteli ja mietti, tämän ansiosta ollaankin aikoinaan epiksissä ihan voittoon asti ylletty. Vahvana muistona edelleen helkutin vaikea möllirata, jossa jotakuinkin kaikki koirakot hyllytti (siinä oli joku hämy) ja reipas, mutta kuunteleva Suvi onnistui sisäistämään kartturin ohjeet ja meni oikealle esteelle. Jotenkin se on mielessä edelleen. Ja muistan myös meidän "koutsin" ja treenirymän hurraukset. Silloin tuntui kuin oltais voitettu jotain isoa. 
Suvi oli hyvin miellyttämisenhaluinen, aina valmis, reipas ja iloinen collietyttö. Suvi on suurin syy siihen miksen lähitulevaisuudessa ainakaan itselleni collieta ota. Se jätti niin vahvan jäljen ja en ole vieläkään siihen valmis, vaikka collie on mulle hyvin rakas rotu.
Suvi osasi "laulaa", kun se innostui se alkoi ujeltaa ihan täysiä ja välillä se nauratti, välillä ärsytti. Mutta se osas nauttia. 
Suvi on syvällä sydämessä aina.

Suvi jouduttiin päästämään pois 16.2.2012, sitäkään päivää en unohda ikinä. Muistan matkan eläinlääkäriin, muistan kuunnelleeni The Arkin No Endiä ja itkeneeni. Kyseistä biisiä en voi kuunnellakkaan enää ollenkaan. Sattuu liikaa. 
Muistan Suvin nukahtaneen mun syliin ja muistan itkeneeni. Muistan sen kun otin jo nukahtaneen Suvin kaulapannan pois kun sen pää hervottomana vaan "läjähti" pöydälle. Muistan itkeneeni lisää. Muistan itkeneeni kun vietiin Suvi tuhkaajalle, muistan itkeeni kun tuhkat haettiin. Mua ei ole ikinä sattunut niin paljoin kuin silloin kun piti Suffeli hyvästellä. Antaisin mitä vaan, että voitais vielä kerran tavata. 

Suvi oli se "kerran elämässä" koira. 


Toivon että te kaikki nukutte hyvin. Mä en aio unohtaa. Vielä tänäkin päivänä, joka ikinen kerta kun menen käymään lapsuudenkodissa isäni luona, luon katseeni takan reunukselle jossa teidän tuhkanne on. Ja joka kerta viivytte mielessäni. 
Sydämessä viivytte ikuisesti.

"Entä jos.."Risto Reipas sanoi, eikä katsonut Puhia silmiin
"huomispäivänä emme olisikaan yhdessä?"
"mitä tarkoittaa ei yhdessä?" Puh kysyi.
"Se tarkoittaa että minä olen aina sinun kanssasi,mutta että minä en ehkä aina ole täällä".




tiistai 25. lokakuuta 2016

On maailmasi muuttunut, ei mikään enää sama, kun ihminen on kokonaan koiriensa omistama.

Syyslomalainen täällä moikka! Parasta opiskelussahan on tietysti lomat. Tai siis, on siellä koulussakin (työharjoitteluista nyt puhumattakaan) ihan mukavaa kun opiskeltavat asiat on mielenkiintoisia ja mieluisia, mut osaa tätä tyhjänpanttina olemista ja peukaloitten pyörittelyä sit arvostaakkin. 
Tosin ihan kokonaan en onnistu tän viikon lomankaan aikana koulujutuista irtaantumaan, mulla olis tuolla oottelemassa tehtävä jos toinenkin, jotka pitäis miltei kaikki saada väännettyä valmiiksi maanantaihin mennessä. Siitä huolimatta sitä eksyy blogin pariin, tai aattelee käydä kattomassa VAAN yhden jonkun kivan videon youtubesta, mutta kolmen tunnin päästä sitä huomaakin että on edelleen siellä youtuben ihmeellisessä maailmassa kattomassa videota miten puhutaan kirahveille tai heitetään meetvursti tuolille. Eli wish me luck tänkin asian suhteen. 

Päälle viikko sitten potkasin niin sanotusti molemmat kissat pihalle tästä kämpästä, ne meni äitini luo vähän "lomalle", että itse kukin kotiin jääneistä sai lepuuttaa hermojaan. Kisuilla oli jo pidemmän aikaa ollut joku idioottimaisuuden aikakausi ja lopullisesti ns. kamelin seläin katkaisi rakas Lilli, joka ihan vaan ohikulkiessaan onnistui tikkaamaan kullanarvoisen MacBookkimme turhan arvokkaan laturin säpäleiksi. Ei ollut itku ihan hirveen kaukana. Ja tietenkään raumalta ei edes löytynyt liikkeistä uutta laturia, mut onneksi mun piilevät MacGyver- taidot nosti päätään ja sain erinäisillä toimenpiteillä viriteltyä väliaikaislaturin. Vois vaikka kirjotella niksipirkkaan. 
Kissoilla oli vissiin ollut ihan mukavaa äitillä. Seuraavana päivänä kun käytiin pikkuhaisulit hakemassa takaisin kotiin, ne mulkoili meitä vähän pahasti kun ovesta sisään astuttiin. Mutta ilmeisesti oli ihan tarpeellinen reissu niillekkin, sillä kotiinpaluun jälkeen molemmat on taas olleet niin kilttejä ja kultaisia, eikä mitään oo hajonnut. Ronin kanssa naureskeltiin että kun muut (huolestuttavan moni jopa meidän ikäluokasta) pitää lapsivapaita, niin me pidetään kissavapaat :D Kiitos äiti kun otit termiitit kylään! 


Tiistaina (18.10) otettiin äitin ja Hasjan kanssa rintamasuunta kohti Eurajokea ja kunnaneläinlääkäriä.  Hasjan kun oli aika saada taas rokotukset kuntoon. Visiitti oli nopea ja Hasja the maalaisjuntti käyttäytyi oikein fiksusti, vaikka odotushuoneessa oli toinenkin koira. Rokotteet antoi laittaa ihan ilman mitään venkurointia ja sydänkin kuulosti ilmeisesti vallan hyvältä. Hasja sai myös elliltä positiivista palautetta hyväkuntoisista hampaistaan. 
Oli oikein mukavaa päästä Hasjankin kanssa välillä johonkin, vaikka sitten eläinlääkäriin.


Seuraavana päivänä (19.10) lähdin käymään lainalapseni Akun kanssa taas Mustissa ja Mirrissä pentutreffeillä. Tällä kertaa oltiin ihan kaksin liikenteessä ja matka sinne ja takaisin taitettiin kävellen. Hienosti Aku jaksoi, vaikkakin löi varsinkin menomatkalla liinat kiinni pariin kertaan ja tietysti aina suojatiellä. Onneksi kyseessä pieni koira, joten eikun kakara syliin ja puolijuoksua tien yli ennen kuin valot vaihtuu taas punaiseksi ja joku ajaa yli. 
Treffeillä pentuja oli jotain 6kpl, en enää edes muista. Hienosti Aku leikki kaikkien kanssa, varsinkin shelttipennun kanssa siitä tuli ihan ylimpiä ystävyksiä. Paikalla oli myös harrastevalokuvaaja joka otti jokaisesta pennusta kuvia liikkeeseen kootussa "studiossa". Kuvia en vielä oo käsiini saanut, mutta kai Akustakin edes yksi onnistunut kuva tuli, vaikka laps hääräskin ympäriinsä ja paikalla oleminen oli täysin vieras käsite. 
Matkaan mukaan lähti myös viime treffeillä mun arvonnasta voittamat palkinnot, jotka oli pelkkää pentutuotetta, joten lykkäsin ne vaan Pinjalle. Vaihdossa sain Mustin ja Mirrin repun, pussin nameja ja Royal Caninin kalenterin. 


Maanantaina (24.10) sain jonkun päähänpiston ja soitin iskälle jos se voisi olla kiva ja tuoda Merrin meille. No, iskä oli kiva ja toi mussukan tänne. Hengattiin hetki meillä ja Hippu oli ihan pähkinöinä kun "pikkusisko" tuli häntä katsomaan. Vähemmän pähkinöinä olikin sitten Lilli, joka ei Merrin vierailua arvostanut mitenkään kovin korkeelle. Totaalinen jähmettyminen ja kissa paisuu silmissä. Onneksi Merri on tollanen rento kaveri, kävi kerran molempia kissoja nuuhkasemassa ja totesi vissiin etteivät oo hänen mielenkiintonsa arvoisia. Nella tosin ei reagoinut Merrin tuloon mitenkään, sillä oli (kuten aina) ihan omat kuvionsa meneillään. 
Hetki tosiaan oltiin meillä, mutta siinä vaiheessa kun alko tuntua että klaustrofobia iskee itse kullekkin kun Ronikin vielä tuli töistä kotiin, keräsin venäläiset kokoon ja lähdettiin lenkille. Hippu on ehkä maailman rasittavin aina aluksi kun toinen koira lähtee mukaan lenkille, varsinkin jos se toinen on Merri. Tyyppi vetää kuin höyryveturi eteenpäin ja sellainen esityksen maku leijuu ilmassa. Käveltiin ensin kaivopuiston koirapuistoon, jossa oon viimeksi käynyt kauan sitten. Siellä sitten kauhukaksikko irti ja ihme kyllä Hippu sai Merrinkin juoksemaan kanssaan. Myöskään noita kuvaillessa en tällä kertaa päätynyt hermoromahduksen partaalle, vaan molemmat sopuisasti jaksoi poseerata mulle kun lahjuksina oli ilmeisesti herkullisia nameja. 
Puistossa nuo kuluttikin suurimmat energiansa ja matka jatkui sopuisasti. Päätin vaan että kävelen kaksikon kanssa iskän luokse ja jätän sitten Merrin taas sinne. Koukattiin saharannan kautta ja Merri ikäänkuin lähti multa käsistä ja ennenkuin kissaa ehti sanomaan, se istui kynääriään myöten (luultavasti, en käynyt itse kokeilemassa) kylmässä meressä. Ensin en tiennyt olisko pitänyt itkeä vai nauraa, mukaan veteen pääsi meinaan myös nahkahihna. Mutta siellä se vesipeto kuitenkin tyytyväisenä istuskeli eikä ollut mikään kiire pois. 
Tämän episodin jälkeen onnistuttiin loppumatka taittamaan ilman erikoisia välikohtauksia ja iskän luona Hippu pääsi vielä vetämään kunnon rallit Hasjan kanssa.