tiistai 14. huhtikuuta 2015

Team M & H kokoontuu jälleen, sekä hihnanpään epämääräinen vuodatus

Merri tuli meille taas viettämään kaupunkielämää määrittelemättömäksi ajaksi tänään aamulla. Suunnitelmissa on sen osalta vähän laihdutuskuuria ja lihaskuntoa mikäli vaan keksin miten jälkimmäistä täällä kaupungissa onnistun toteuttamaan. Tuo ötökkä on ihan täysin karvaton varsinkin kaulasta ja näyttää ihan kirahvilta...
Myös kunnon turkin huolto on suunnitelmissa tuon jäljellä olevan karvan suhteen ja ajattelin jos joku ilta vaikka pesisinkin sen...
Muuten aateltiin superlenkkeillä ja sunnuntaina olisi Kalantissa (vai Kalannissa? En tiedä miten se nyt kirjoitetaan) match show johon mieli tekisi lähteä jomman kumman puikkonokan kanssa. Varmaan Merrin jos saan siitä koiran näköisen pikku puunaussession jälkeen!

En tajua mitä Roni aina kitisee kun Merri tänne tulee, että "ei tänne mahdu kahta koiraa ja kissa blaablaablaa" vaikka hyvinhän nämä tänne mahtuu kun ei noi koirat täällä sisällä pahemmin mitään häärää ja Merri kun tykkää päivisin nukkua parvekkeella.
Hippu nyt tosin taas vähän egoilee kun Merri yli kuukauden tauon jälkeen tuli meille taas mutta kyllä Hippu lopettaa kun on tarpeeksi kauan saanut esittää että hänen koti. Ja Merri kun nyt on niin lammas että se ei provosoidu Hipun isottelusta lainkaan niin ei Hipulla jaksa mielenkiinto riittää.
Merri on niin ihana sylimurunen, kainalo on paras paikka.
Alakerran kylmiössä mulla on noille jemmassa raakaluita, tosin viimeksi kun Hipulle sellasen annoin, se veti jäisen luun sellasta kyytiä että oksensi sen heti ulos...

Ja hyvähän mun on näitä täällä pitää ja viihdyttää kun tällä hetkellä mulla ei ole töitä eikä koulua lainkaan niin on päivät aikaa vaan lenkkeillä ja tohista.





Ihan normaali Merri

Heti tänään aamulla puoli yhdeksän jälkeen käytiin tyttöjen kanssa tutustumassa sinisaaren uudistettuun koirapuistoon ja nyt sinne voisi alkaa taas tekemään vähän enemmän visiittejä. Ennenhän siellä oli puiston aita tosi huonossa kunnossa, vinksotti mihin sattuu ja puisto oli täynnä isoja monttuja joita sai vähän kuumotella kun nämäkin juoksee niin lujaa että sellaseen monttuun kun vedät tuhatta ja sataa niin siinä on jalka tai jokin seuraavaksi katkipoikki. Nyt ne kuopat on onneksi täytetty ja puistoon on jopa saatu omat puolet isoille ja pienille koirille! Kiitos ja hallelujah. Ensimmäinen koirapuisto raumalla varmaan koskaan jossa ne puolet on erikseen. Ja mun mielestä niin pitäisi joka ikisessä puistossa olla.
Kyllähän me välillä puistossa ollaan oltu pientenkin koirien kanssa samaan aikaan mutta aina siinä on vinttikoiran kanssa riskinsä millon se saalistusvietti herää kun jaloissa juoksee tukka putkella joku pieni. Muissakin tapauksissa kun se iso hermostuu pienelle voi tulla rumaa jälkeä, siksi mun ja varmaan kaikkien muidenkin mielestä ne puolet ois hyvä olla erikseen. Sillä odotuksella tietysti että ne pienet menee pienten puolelle, ja isot isojen. Kaikki kun ei tätä(kään) saa päähänsä iskostettua miksi ne puolet ovat erikseen. Toki jos puistossa ei ketään muuta ole niin vapaasti voi mennä mille puolelle tykkää...
Sellanen pikkumiinus uudistetusta puistosta vain, että alustaksi sinne on levitetty puiden purua, muuten ihan hyvä mutta mitä nyt kun puistossa kävelin ympäriinsä ja jalkoihini katselin niin joukossa on tosi isoja keppejä ja jonkun halonkin sieltä bongasin ja kepit kun on hiukan vaarallisia. Kauhutarinoita niistä kun olen viime vuosien aikana kuullut vähän turhankin kanssa. 

Muuten ihan kiva uusi puisto jonne varmasti eksytään jatkossakin useammin, mutta silti vakkarina pysyy ehdottomasti lajon puisto, jonne on saatu valotkin että voi pimeälläkin käydä puistoilemassa eikä tarvitse sokkona vaeltaa!

Kuten kuvasta näkee, "muutama" isompi kepukka pohjana...



Näyttelymasennus/ahdistus/kuumotus you name it, painaa päälle edelleen. Joka paikkaan tahtois mennä jos vaan olisi rahaa ja auto ja mitä vielä. Näyttelykalenteria olen aktiivisesti tutkinut ja etsinyt edes jotain mihin ilmoittaisi jonkun. 
Rauma Show:n viimeinen ilmoviikko on tämä viikko ja olen ihan umpisolmussa mitä teen. Hippu mun piti alunperin sinne ilmoittaa (tai no, oikeastaan noi molemmat) mutta nyt näyttää huolestuttavan paljon siltä että loppupeleissä sinne ei multa taaskaan lähde ketään. 
Hipulla on kyynärässä jotain ihme ihottumaa ja sieltä löytyi sellainen mukava pieni yllätys, patti. Pinjan kanssa jokunen aika takaperin sitä pattia tutkittiin ja näprättiin ja otettiin siitä niin tarkka kuva kuin kännykän kameralla vain voi saada ja Pinja lupasi näyttää sitä kaverilleen joka on eläinlääkäri. Viime viikonloppuna sain sitten sellaista infoa että ell oli sanonut että kuvan perusteella epäilisi sen olevan hyvänlaatuinen verisuonikasvain, ja koska Hippu sen kanssa pääsee kosketuksiin kun se siinä kyynärässä on, se pitäisi näyttää eläinlääkärille. Tästä syystä siis joudun jättämään Hipun osalta Rauman näyttelyn väliin kun eläinlääkärikeikkaa pukkaa. Että tuota, ei ketuta. Vaikka tietysti se hyvinvointi aina kaiken edelle! Onneksi patti ei mihinkään suuntaan ole kasvanut eikä taida olla edes kipeä. 
Nyt siis olen mietintämyssy syvällä päässä ja pari päivää aikaa päättää ilmotanko Merrin. Mun karvattoman ja kurittoman sirkusponin. Hnnngh. Kasvattaja vähän toivoi että ilmoittaisin niin saataisiin kasvattajaryhmä kokoon mutta en sitten tiedä. Merrillä kun tuo kehäkäytös on edelleen ihan omaa luokkaansa, tai lähinnä siis liikkuminen näyttelyhihnan kanssa. Saisinhan mä sen kyllä sille opetettua takaisin tässä päälle kuukauden aikana ihan helposti. Tää on vain tätä loputonta mietiskelyä ja jossittelua. On vähän jäänyt kaikenlainen treenaaminen molempien turrikoiden kanssa retuperälle, myönnän.
Saapa siis nähdä. Raumalla mulla ainakin on borzoikehässä yksi esitettävä. Avoimen luokan uros Bolton. Joten siis kehään ainakin pääsen, mutta kun haluaisin sen omankin koiran joskus viedä...

Muutenhan kun näyttelykalenteria olen selannut lähinnä kyllä nyt vasta kevään ja kesän näyttelyiden osalta niin kaikissa näyttelyissä jotka on sellaisen välimatkan päässä mihin viitsii lähteä, on tuomari jolle en syystä tai toisesta halua koiraa viedä. Hippua kun en mielelläni vie pohjoismaisille tuomareille ja Merri nyt muuten vaan laahaa kehityksessä niin paljon jäljessä kuin ikinä vain on mahdollista, niin sitä en kehtaa viedä varmaan yhtään mihinkään Raumaa kauemmas, ja omaankin näyttelyyn vain siksi koska oma näyttely ja "koska mä haluun".
Kemissä on kesällä näyttely jossa on tuomari mille voisin ja haluaisin viedä mutta en mäkään ihan niin hullu ja sekaisin päästäni ole että viitsisin kemiin asti lähteä kiertämään kehään, joten goodbye taas kaikki suunnitelmat, varmaan meistä tulee sitten virallisesti mätsäriharrastajia jos ei muuhun pystytä.

Sarjassamme pakko valittaa.



Ja vielä valitus numero kaksi kun vauhtiin pääsin. 
Mulla on näyttelykriisin lisäksi ihan vain harrastuskriisi. Vaikka ihan älyttömästi mun borzoista ja ylipäätään vinttikoirista tykkään ja ne mun ykkösrakkaus onkin, niin mä olen viime aikoina kaivannut ihan mielettömästi koiraa, minkä kanssa voisi ihan tosissaan harrastaa. Siis tokoa, agilitya ja sen sellasta. 
Kyllähän me Hipun kanssa sellasta puskatokoa treenataan, mutta se nyt on hieman eri kuin se että oikeesti olisi koira joka on motivoitunut ja tykkää tehdä ja jonka kanssa voisi treenata ja kisata ihan tavoitteellisesti ja tosissaan. 
Merrin kanssa on hyvä jos se osaa istua ja tulla luokse kutsuttaessa, sen kanssa en edes vitsillä jaksa yrittää mitään tokoon viittaavaakaan.
Viimeksi olen agilitykentällä ollut ohjaajan roolissa vähintään viisi vuotta sitten, on siitä varmaan jo enemmän, en edes muista. Viime aikoina on tullut luettua paljon aktiivisesti edellä mainittuja juttuja harrastavien blogeja ja katsottua videoita ja polte senkun kasvaa. 
Millikin on jo niin vanha että sen kanssa ei enää mitään kotipihatokoa enempää voi ottaa, vaikka se edelleen mielellään ja hyvin juttuja tekee, agilityssä se ei varmaan vuoden 2010 jälkeen ole käynyt ja jos on niin ehkä kerran tai kaksi. 
Harmittaa kun silloin kun meillä ne kaksi vähänkään potentiaalista harrastuskoiraa, Suvi ja Milli oli (tai no, Milli nyt on vieläkin) niin olin itse niin nuori että en osannut, enkä tajunnut treenata oikeasti ja tavoitteellisesti vaan se oli enemmän sellasta humputtelua, mutta pääsipä ainakaan jotain tekemään. Ja nyt kun sitä ikää ja kiinnostusta on, ei ole enää koiraa jonka kanssa tehdä, ja tällä hetkellä koirakiintiö ihan totaalisen täynnä varmaan vielä vuosiksi eteenpäin. 
Silloin kun Millin kanssa vielä pystyi agia treenaamaan, hurahdin itse niin täysillä borzoi- ja näyttelymaailmaan, ettei silloin ajatuksiin mahtunut edes tilaa aksaamiseen tai muuhun, oli vain näyttelyitä näyttelyn perään. Ei sillä ettenkö näyttelyharrastusta edelleen rakastaisi, vaikkakin mun näyttelykoiratilannekkin alkaa näyttää suhteellisen huolestuttavalta. Pian meistä tulee ihan lopullisesti sohvaperunoita.
Haaveissa siintää joskus tulevaisuudessa kun koiramäärä on pienempi tai kämppä isompi, belgianpaimenkoira groenendael tai australianpaimenkoira. Joskus sitten. Edellä mainitun rodun pentulistaa selailen jo vähän väliä ja haaveilen omasta pennusta ja harrastamisesta vaikka tiedänkin sen haaveen tällä hetkellä mahdottomaksi. Ainakin voin ajatella että ehdinpä tämän ikuisuudelta tuntuvan ajan tutustua rotuun kunnolla, ja kun oman harrastuskaverin paikka aukeaa, tiedän mitä olen tekemässä. 

Nyt saa valitus riittää, masennun omasta vuodatuksesta. Kyllä täällä jotain keksitään. Harrastellaan nyt sitten puskatokoa ja mätsäreitä jos ei muuhun rahkeet riitä, kunnes ne ehkä jonain päivänä riittää. Korostan kuitenkin vielä että rakastan äärettömästi mulla nyt olevia koiria ja sitä mitä mulla on. Mulle koirat ei ole harrastusvälineitä, vaan perheenjäseniä, koska tämä teksti nyt saattoi kuulostaa siltä että haluan jonkun täydellisen harrastuspelin jonka esineellistän. 
Me mennään sillä mitä meillä on, ja tehdään siitä mitä meillä on, meille kaikista parasta ja hauskinta, oli se sitten näyttelystä toiseen roppien ja ryppien keräilyä, sängynpohjalla yhdessä makoilua, puskissa kaatosateessa rämpimistä tai ihan vain yhdessäoloa. Jokainen koira on oma persoonansa ja sen kyllä olen oppinut että koskaan ei tiedä mitä siitä pennusta minkä ottaa kasvaa. Voihan olla että sinä päivänä kun mulle joskus uusi pentu tulee, siitä ei tule yhtään sitä mitä odotin tai halusin, tai siitä tulee paljon enemmän. Ken tietää. Olihan Merrikin meille tullessaa 2012 todella lupaava ja näyttelykoira kakkosta haaveilin siitä, kuinka ollakkaan, nyt kolmen vuoden iässä ei olla ihan sitä mitä piti, mutta yhtä tärkeä ja korvaamaton se mulle on, kuin se olisi ollut jos asiat olisi mennyt toisin. Samoin Hippu. Maailman tärkein, vaikkei se purenta olekaan maailman paras. 

Mulla on kaksi maailman parasta koiraa. Sekä tietysti tämä etälauma isäni luona. Yhteensä neljä parasta koiraa, joita en toiseen vaihtaisi, vaikka nyt tultaisiin jonkun supertähden kanssa oven taakse tekemään vaihtokauppaa. 

Kiitos ja nam.