perjantai 28. heinäkuuta 2017

Johan alkaa helpottaa



Alkaa se auinkokin taas hiljakseen paistaa tähänkin risukasaan. Eli suomeksi Hipulta on vihdoin tikit poissa ja antibioottikuuri loppunut!
Pitkältä tuntunut puoltoista viikkoa selätetty ja nyt mulla on käsissäni taas terve ja hyvinvoiva koira, jossa ei näy enää merkkiäkään kivusta. Jee. Heti tikkien poiston jälkeen palautui loputkin tuon koiran normaalista käytöksestä ja mikä parasta, päästiin siitä hemmetin kaulurista eroon! Mitä onnea ja autuutta kun on keskiviikosta lähtien saanut nukkua yönsä kunnolla, kun eräs nimeltämainitsematon Hippu ei rääy pisin öitä.
Tikkien poisto oli ihan helppo ja vaivaton, ainakin koiralle. Eläinlääkäristä en oo niinkään varma kun joutui makaamaan selällään taskulampun kanssa Hipun alla :D Nätisti ja kärsivällisesti silti antoi toinen ne ottaa, vaikka siitä huomas kun klinikan ovista sisään astuttiin, että mieliala laski kuin lehmän häntä. Hippu siis on alkanut laskea 1+1=2, täällä ei ikinä tapahdu mitään kivaa. Onneksi kuitenkin jaksoi hyvin olla toimenpiteen ajan. 



Merri oli meillä täällä keskiviikosta tähän aamuun kylässä. Ekaa kertaa kävi siis tässä meidän uudessa kodissa ja niin hienosti pärjäsi. Tosi nopeesti asettui aloilleen eikä ollut yhtään hermostuneen olonen. Parveke osoittautui täälläkin siksi parhaimmaksi paikaksi, siellä se päivät lähinnä nukkui, öiksi tuli mun kainaloon eikä liikahtanut mihinkään ennen mun heräämistä. Pari kertaa sain yöllä tassusta naamaan sen kääntyillessä selälleen, mut väliäkös sillä.

Hippukin pärjäsi "pikkusiskon" vierailun kanssa mallikkaasti, vaikka vähän olikin mustis jos Merriä kyhnyttelin. Nopeasti liimautui itsekkin kylkeen kiinni, tai katteli äkäsesti kauempaa. Muutenkin kerjäsi multa paaaaljon enemmän huomiota kuin normaalisti. Mutta siltikään ei onneksi kertaakaan Merrille rähähtänyt, ei edes sillon kun ahtauduttiin kolmestaan superahtaaseen hissiin. Hieno koirahan se loppujen lopuksi on.

Yritän jatkossa ottaa Merriä tänne useemmin kylään kun nyt meni niin hienosti! Vaikka kuitenkin tää mun yksiö on pieni, niin eilenkin jossain vaiheessa huomasin etten edes nää kumpaakaan koiraa, kun toinen nukkui kylppärissä ja toinen parvekkeella.
Niin helppoja ja kivoja sisätiloissa siis ettei tosikaan oo.



Myös muut tulossa olleet suunnitelmat näyttää edelleen siltä että toteutukseen ne menee! Hippu on niin hyvässä kunnossa ja fiksusti "ajeltu", että eiköhän me päälle viikon kuluttua sinne erkkariin suunnata. Tosin en iloitse vielä, tässä on aikaa tapahtua vielä vaikka ja mitä, mut jos nyt kuitenkin kerrankin sitä onnea jaettais myös tähän suuntaan?
Erkkarin näyttelykirjekin putos maanantaina postiluukusta ja kirjeen mukaan turistinarttuja ilmottu vain kaksi, eli siis Hippu ja joku muu. Uroksia oli muistaakseni 5?
Katotaan siis mitä me saadaan erkkarista kotiinviemisiksi!

Myös mun se "the kesälomareissu" toteutuu maanantaina. Viis päivää rekassa istumista, katsotaan missä kohtaa mua alkaa kaduttaa ja oon aivan kypsä kun tuun takas kotiin :D Pari kertaa aiemminkin oon ollut reisussa mukana. Kerran vaan yhden päivän, kerran taisin olla kaksi ja sen kahden päivän jälkeen olin oikeesti todella loppu. Tosin siihen reissuun sisältyikin muutama vastoinkäyminen liikaa, mikä teki reissusta tosi raskaan. Ja lisäksi sillon elettiin pääsiäisen aikoja, joten ilmat ja valoisuuski on ollut ihan eriä mitä nyt.
Ainakin mulle on mainostettu että kesällä toi homma on oikeesti tosi siistiä. Asian todellisuus valjetkoon mulle sit ens viikolla. 



torstai 20. heinäkuuta 2017

Hihnanpää kitisee

Hipun märkäkohdun leikkauksesta on huomenna kulunut viikko ja mä olen niin loppu. Vaikka tärkeintä onkin että koira selvisi ja paranee, niin ei tuo kyllä kaikilta osin ainakaan se mikään maailman helpoin toipilas ole.
Antaa kyllä haavaa tarkastella ja putsailla tarpeen mukaan, mutta suunnilleen kaikki muu ihan kauheen härdellin takana. Täydellinen syömälakko kesti lauantai-iltaan, jolloin (luojan kiitos) Topi sai sen vähän syömään. Olin lähikaupassa käymässä kun yks soittaa mulle ihan tohkeissaan et sai Hipun ottamaan vähän meetvurstia ja hyytelölihaa. Tästä onnellisena koikkelehdin kotiin, jossa pistettiin Topi ekaa kertaa  "tositoimiin" ja lykättiin namien sekaan antibiootit ja kipulääkkeet. Nekin Hippu otti kiltisti, kunhan mä olin visusti poissa sen näkökentästä. Teki mieli sanoa Topille että se ei meekkään viikoksi töihin, vaan jää Hippendaalenin omaishoitajaksi lääkitsemään sitä.
Alkoi kyllä multakin pikkuhiljaa ottaa lääkkeet hyytelölihan (joka on ihan tarpeettoman kallista meikäläisen budjetille mut menkööt) kanssa, joten siitä on nyt päästy sentään yli.

Toinen ja mua eniten rasautteleva "sivuvaiva", on tuo että tosta koirasta oikeesti tulee aivan täysin neliraajahalvaantunut kun sille yöksi pistän kaulurin kaulaan. Ei puhettakaan että liikkuis yhtään mihinkään oma-aloitteisesti, mutta sit joskus yön pimeinä tunteina se liikkumattomuus alkaa tuota kuitenkin nyppiä ja alkaa sen sortin valitusvirret soimaan että oksat pois.
Neljä yötä mä heräilin useita kertoja yössä siihen valitukseen. Välillä auttoi kun kävi hetken pitämässä seuraa, välillä ei mikään. Maanantai-tiistaiyönä mulla vähän keitti jo yli kun kolmelta yöllä heräsin taas siihen möykkäämiseen mitä se vessassa piti, että turhautumisesta itkien menin kattomaan miten tällä kertaa voisin auttaa.
Käskin lopulta vaan kylmästi koiran ylös ja se nousikin, mutta raahusti päätä roikottaen seiniin törmäillen mun perässä kohti olkkaria. Siinä vaiheessa kun se jäi kauluristaan kiinni Topin työkenkään eikä päässyt ilman apua siitäkään irti, en oikeesti tiennyt olisko pitänyt itkeä vai nauraa.
Viime yö oli nyt leikkauksen jälkeen ensimmäinen jonka sain nukkua heräämättä kertakaan tuon mölinöihin, tai sit mun melatoniinit ja valmis univelka toimi oletettua paremmin, enkä vaan oo herännyt siihen.
Anna mun kaikki kestää.


Ulkona on alkanut jo reipastumaan ja on pari pidempää kävelyäkin jo tehty, mutta mitään kovin pitkiä ei nyt vielä kuitenkaan tehdä, ettei hyydy sitten matkan varrelle. Välillä kun tulee tosi reippaasti mukana, välillä taas laahustaa hiljakseen mun perässä.

Sänkyynkin on taas saanut luvan mennä, kun pienten keskustelujen jälkeen tajusi kiivetä sinne rahin kautta jonka oon työntänyt sängyn jalkopäähän. Niin ei tarvii hypätä. Se on sentään ilmeisesti saanut tuota vähän paremmalle mielelle, kun pääsee pehmeeseen sänkyyn välillä vetelemään hirsiä.

Haava on ihan siisti, eilen käytiin se tosin huuhtomassa äitini luona, kun eritti vähän jotain. Huuhtelun jälkeen kuitenkin ihan siisti ja ei mitään ihmeellistä.
Vähän on haava siinä mielessä alkanut jo kiusaamaan (?kutisee kai), että ulos mennessä tuon kävelytyyli omasta mielentilasta riippuen välillä vähän naurattaa. Hississä yrittää aina vetää ittensä ihme kasaan päästäkseen tutkimaan haavaa, mutta onneksi ulkona unohtaa taas koko asian, eikä se palaa mieleen enää sisälle tullessakaan.

Voimat on itsellä vaan vähän loppu. Oon koko viikon omistanut aikani täysin vain ja ainoastaan tuolle koiralle, eikä se tee siitä aina helppoa. Mut nää on näitä mitkä taas kuuluu elämään ja tokihan mä Hipun kuntoon hoidan parhaani mukaan, vaikka välillä tekiskin mieli hakata päätä seinään sen sadan ja yhden oikuttelun kanssa. Luojan kiitos sillä on tikkien poisto ens keskiviikkona! Jä mä pääsen sille mun niinkutsutulle "kesälomareissulle" piakkoin. Tulee niin tarpeeseen.

Niinjuu ja kaiken lisäksi Hipulla on ilmeisesti myös jonkinsortin ummetusta ilmassa. Aina paranee. Wish me luck.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Sairastuvalta hyvää päivää



Kyllähän kaikki meistä (tai ainakin moni) varmaan tietää sen fiiliksen kun kaikki asiat elämässä on vähintään ihan hyvin, eikä oo mitään sen isompia huolia tai murheita joista stressata sen isommin? Moni tietää myös varmasti, että siihen tunteeseen on vaarallista tuudittautua ja tottua, koska kyllä joku yläkerran isäntä huomaa jos sulla menee liian hyvin ja keksii sitten taas jotain "kivaa" sun päänmenoksi, joka sekottaa pakkaa taas hyvinkin perusteellisesti.

Mulle, ja eritoten Hipulle, kävi eilen niin.
Meillähän oli se erkkari häämöttämässä tuolla kolmisen viikon päässä ja fiilis on ollut vähintään mahtava, kun on miettinyt sitä kuinka päästään taas pitkästä aikaa yhdessä kehään hölmöilemään ja näkemään kaikkia ihania tuttuja joiden näkemisestä on jo pidemmänkin aikaa.
Lisäksi mulla piti ens viikolla olla edessä vähän erikoisempi "kesälomamatka", joka olis tarkoittanut siis viikoksi Topin mukaan sen töihin lähtöä. Eli ajelemaan rekkaa ympäri Suomea. Jooh, hullulla on halvat huvit ja idiootilla ilmaset.

Noh, ne ajatukset on nyt ainakin toistaiseksi jäähyllä, otetaan ne uudestaan käsittelyyn aikaisintaan parin viikon kuluttua. Mitään ei nyt ihan lopullisesti oo kuopattu, aika näyttää kuinka käy. Tai sinne reissuuni pääsen kyllä, hieman myöhemmin vaan kuin nyt tulevana maanantaina. 



Hippu on koko tän kuluneen viikon ollut apaattinen. Sitä on ylipäänsä välillä vaikea huomata jos se yhtäkkiä muuttuu sellaiseksi, koska sisätiloissahan se on aina todella hiljainen ja huomaamaton. Mutta lenkillä se on ollut vaisu ja keskiviikkona koirapuistossa kavereiden kanssa käydessä, sitä ei kiinnostanut pätkääkään leikkiminen, rähähti vaan kun kaverit tuli hakemaan leikkiin.
Lisäksi se on juonut ihan armottoman paljon ja välillä vähän piippaillut.
Mä tyhmyyksissäni en koko viikkona sen isommin uhrannut sille ajatusta, aattelin että sillä on taas joku tollanen kummallinen aikakausi menossa ja mua lähinnä ärsytti se ajoittainen läähättely ja itkeminen. Kyllä ihminen voi olla sokea.
Vasta torstai-iltana aloin oikeasti miettiä tuota sen juomisen paljoutta ja vaisuutta, joten pistin äitille viestiä asiasta. Käski katsoa koiran hännän alle ja tein työtä käskettyä mutta eipä siellä mitään tavallisesta poikkeavaa ollut, joten edelleen tyhmyyksissäni menin sillä ajatuksella että "se nyt vaan on tollanen".

Eilen aamusta sitten olin itse (kauhean päänsäryn ja pahanolon kanssa) menossa olkkarin lattialla makaavan Hipun ohi vessaan, kun huomasin sen housukarvojen olevan veressä. Siirsin häntää syrjään ja hännän alunen ja perskarvat ihan veressä/limassa.
Ensimmäinen soittokohde oli äiti, jonka jälkeen soitin Annan eläinlääkäriserviisiin. Heillä päivä ihan täynnä ja ohjeistivat soittelemaan Turkuun. Noh, Turkuun en soittanut, vaan ihan meidän Rauman Evidensiaan, josta myös sain kuulla päivän olevan hyvin täynnä, mutta aivan ihana henkilökunta raivasi aikatauluihinsa meille tilaa, mun kerrottua oireita. Aika saatiin onneksi heti parin tunnin päähän mun soitosta.

Lähtöä odotellessa syyttelin itseäni ihan älyttömästi. Pitäishän mun nyt herranen aika oma koirani tuntea, jonka kanssa oon tätä taivalta kulkenut jo kahdeksan vuotta! Miten voikaan olla niin sokea ja tyhmä. Onneksi toi alkoi sit vuotaa, että siinä vaiheessa tajusin soittaa apua. Muuten olis ehkä ollut liian myöhäistä...

Kahdelta mentiin Evidensiaan ja mun helpotukseksi eläinlääkäriksi osui Hippua myös epilepsian osalta hoitanut ihana ell.
Lääkäri kurkkas hännän alle, jonka jälkeen ajeltiin mahan alta vähän karvoja ja ultrattiin. Kohtu täynnä märkää ja kommentti oli vain yksiselitteinen "tää tarvii kyllä leikata". Tähän oltiin kyllä ihan varauduttukkin, kun mullekkin valkeni siinä vuodon alettua että kyseessä melko sata varmasti kohtutulehdus, joka sitten tosiaan olikin.
Hippu antoi varmasti kovista kivuistaan huolimatta lääkärin hienosti tutkia.
Nukutusta varten siirryttiin isompaan huoneeseen, jossa koiraparka kävi heti maate ja nukutteen saatuaan simahti kyllä todella nopeaan, viimeksi kun se ei millään olis halunnut nukahtaa. 

Voi mun pieni potilas...

Saatiin ohjeet tulla hakemaan Hippu parin tunnin kuluttua ja lähdettiin äitini kanssa kotiin. Tai mä menin kotiin kärvistelemään ja äitini omille asioilleen.

Vähän neljän jälkeen palattiin klinikalle, jossa koiran tikkaus oli vielä vähän kesken, joten jouduttiin hetki odottelemaan. Eläinlääkäriopiskelija siinä meidän odotellessa kertoi kohdun olleen hyvin suuri ja täynnä märkää, joten varmasti on kipuja ollut. Siitä kertoo jo sekin että kohdun poistuttua, oli Hipun elintoiminnot heti parantuneet. Leikkaus oli kuitenkin mennyt hyvin ja samalla oli kontrolloitu verinäytteestä pitoisuuksia epilepsialääkityksen osalta. Fenobarbitaalitaso ei kuitenkaan ollut riittävä, joten annostusta nostettiin kahteen pilleriin aamuin illoin. Tason pitäisi siis olla 40, Hipulla se oli 35, joten lääkitys ei tällä hetkellä aja asiaansa.
Lisäksi saatiin tietysti antibiootit, joita tarvis syödä nyt puolitoista aamuin illoin kymmenen vuorokautta ja tikit saa käydä poistattamassa 10-14 päivän kuluttua.

Saatiin mennä hakemaan Hipsteri mukaamme. Raukka oli ihan tukka silmillä, vailla mitään käsitystä oikeastaan mistään. Ylös ei olis jaksanut millään nousta, kieli roikkui suusta ja silmät vaan seisoi päässä. Pienen kannustuksen jälkeen kuitenkin reipas pieni keräsi tarpeeksi voimia noustakseen ja huterasti käveli mun vierellä ulos, ja autoonkin kiipesi aivan itse.

Illaksi mentiin toipumaan äitin luokse, josta kotiin palattiin kymmenen maissa, kun askel kulki jo vähän paremmin.
Kotona se vähän hämmästeli kaikkea, mutta tuli kyllä mun perässä esim. keittiöön ja joi hyvällä halulla. Sänkyyn olis ilmeisesti ollut isompikin hinku mennä koisimaan, mutta se nyt toisen harmiksi valitettavasti kiellettiin, ettei hyppimisen yhteydessä haava repeä. Myös vakiopaikka vessa olis ollut korkeella haaveiden listalla, mutta sekin nyt Hipulta evättiin, koska on silloin mun näkökentän ulkopuolella ja kauluri päässä kolisee vaan pisin seiniä jos sinne itsensä änkeää, kyseinen wc kun ei ole mikään tilaihme.
Parvekkeelta hain kuitenkin lohdutukseksi pehmeän patjan, jolle Hippu pienten neuvottelujen jälkeen asettui ja nukahti. Mitään syötävää ei huolinut ja muutenkin oli edelleen vähän poissaoleva. Lisäksi haisee nyt vähän pahalle, kun sitä kohdunkaulaa on kuitenkin tuonne jäänyt, niin ns. tyhjennysvuotaa limaa, joka ei ole mikään hajuista hienoin.

Yö meni varsin rauhallisesti, kauluri päässä toinen nukkua puksutti koko yön samassa paikkaa. Kaksi kertaa aamyön tunteina heräsin sen itkuun. Tosin toisen itkun syynä oli se, että oli asettunut ihan ihme asentoon makaamaan ja toista etujalkaa sattui. Hipusta siis ilmeisesti tulee neliraajahalvaantunut kauluri päässä. Itku loppui siis siihen kun kävin kääntämässä koiran kyljeltään makaamaan ja rauha palasi. Toiseen itkuun auttoi vaan se, että nousin hetkeksi ylös käydäkseni vessassa ja nopealla silittelyhetkellä.

Tämä päivä on kulunut myös hyvin rauhallisesti. Ei tuo edelleenkään syö ja antibioottien annosta kehkeytyi taas tahtojen taisto kun leuat lyötiin tiukasti lukkoon ja suuta ei avattu. Mutta hätä keinot keksii ja mulla ei tän kuurin jälkeen ole varmaan ainuttakaan hiusta päässä.
Asioilla kun ulkona on käyty, niin kulkee hyvin hiljakseen perässä onnettoman näköisenä. Nyt pidänkin ainakin viikonlopun ja ehkä alkuviikon sitä linjaa, että ulkona käydään vain asioilla. Sit kun reipastuu ja alkaa paraneminen kunnolla, niin voidaan taas alottaa vähän pidemmät lenkit.
Haavakaan ei onneksi (ainakaan vielä) kiinnosta Hippua yhtään, kun olen sen antanut nyt tässä olla ilman kauluria mun ollessa samoissa tiloissa vahtimassa/hereillä.
Makuulle meno ja nouseminen on myös vähän hankalaa, varsinkin makuulle mennessä huutaa kuin syötävä, joten mielenkiinnolla odottelen koska naapurit alkaa ihmetellä mitä täällä tapahtuu.

"Olen Hippu, enkä arvosta tätä tilannetta nyt yhtään."

Mutta se oli sitten sellanen keissi tällä kertaa. Sen päätöksen tämän spektaakkelin jälkeen tein, että vastaisuudessa leikkautan narttukoirani, niin välttyy sitten tältäkin. Harmittaa paljon se, etten tajunnut tilannetta ns. ajoissa, vaan annoin toisen kipuilla pahimillaan koko viikon. Nyt oon vähintään sen velkaa Hipulle, että hoidan sen parhaani mukaan kuntoon ja pidän siitä hyvää huolta. Toivotaan myös että paraneminen lähtee sujumaan, eikä mitään takapakkia pahemmin ainakaan tulisi. Tämähän oli nyt Hipun ensimmäinen isompi operaatio, ja jo nyt näkee että mikään maailman reippain toipilas se ei ole. Mutta tosin alkaahan sillä tota ikääkin hiljakseen olemaan jo.

Erkkaria tosiaan pohditaan myöhemmin tarkemmin. Vielä en oo täysin poissulkenut jos se tuosta oikeesti hyvin paranee ja on voimissaan erkkarin tullessa. Meitähän kun ei nuo antidoping-säännöt koske, koska kyseessä epävirallinen turistiluokka. Ihan koiran ehdoilla nyt mennään.
Se toinen reissu toteutunee parin viikon kuluttua myös, mikäli kaikki on hyvin. Äiti on luvannut ottaa Hipun hoteisiinsa reissuni ajaksi.

Nyt vaan keskitytään paranemiseen ja siihen että vastoinkäymiset kuuluu elämään. Mä jo eilen kirosin jossain pienessä paniikissa että en ikinä enää ota koiraa, aina vaan on surua ja murhetta. Mutta tiedän pyörtäväni puheeni aikanaan, koirat kun vaan on osa mua ja tekee musta kokonaisen. Vaikka tiedänkin että Hipun poismenon jälkeen en aikoihin koiraa itselleni ota, mutta varmasti en loppuelämäkseni koirattomaksi jää.
Ja onhan koirista loppujen lopuksi ihan älyttömästi enemmän iloa kuin murhetta. Tälläset vaan kuuluu koiranomistajan elämään. Niiltä välttyy jos ei koiraa ole, mutta silloin on myös tuhannesti ankeempaa.

Hippu on mulle tärkein aarre maailmassa ja tärkeintä on, että tällä kertaa se saatiin pelastettua ja saadaan jatkaa meidän taivalta vielä toivottavasti pitkään.
Niin kiitollinen siitä että tuossa se nukkuu ihan mun lähellä sohvan vieressä. Vielä kun suostuis sen kipulääkkeen ottamaan niin munkin olis parempi olo. 


maanantai 10. heinäkuuta 2017

Missä me mennään? Vai mennäänkö edes missään?


Postaustahti on ollut kuluvana vuonna kovin hidas, mikä tosin johtuu siitä että ollaan oltu ihan kotihiiriä koko kulunut vuosi. 

Ollaan totuteltu Hipun kanssa uuteen kotiimme, joka alkaa hiljakseen jo ihan oikeesti tuntua kodilta, näin lähes puolentoista kuukauden asumisen jälkeen. En itse enää herää jokaiseen rasahdukseen rappukäytävästä (vaikka se paikallislehden ilmaisnumero torstaina aamuyöstä tullessaan mut aina säikäyttääkin) ja muutenkin on uni alkanut maistumaan ja muistan jo lähestulkoon missä mikäkin tavara sijaitsee. Ihan hyvä saavutus siihen nähden, että asutaan kuitenkin yksiössä, jossa ei kuvittelisi loputtomiin sitä tilaa olevan. 
Juhannuksena Hippu oli lomailemassa isäni luona keskiviikosta sunnuntaihin, mun ollessa kaveriporukan kanssa juhlimassa Raumanmeren Juhannuksessa. Elämäni ekat, mutta ei varmasti viimeiset festarit, oli ihan mieletöntä! Varsinkin Antti Tuiskun näkeminen vihdoin livenä oli koko pitkän viikonlopun kohokohtia.
Takaisin kotiin Hippu saapui tavoilleen uskollisena nyrpeenä, se kun aina ottaa itteensä kun sen kehtaan päivää pidemmäksi aikaa jättää jonkun muun huollettavaksi. Pari päivää meni ennenkuin se alkoi taas hymyillä mulle ja katsoa päin :D ^
Oli kuulemma ollut tosi kiltisti isäni luona, mikä oli kiva kuulla. Vaikka se onkin sille tuttu paikka, niin aina sitä vähän miettii että alkaako se "höykyttää" muita lauman koiria, kun Hippu kerran on aika vahva luonteeltaan, sellanen "päällikkö" ja ei kuitenkaan enää elä ns. laumassa vakituisesti, vaan kahdestaan mun kanssa. 
Hän on ihan normaali tapaus... :D 
Eilen pistin vihdoin haisemaan ja otin härkää sarvista ja ilmoitin Hipun pienten pohdiskelujen ja järjestelykysymysten selvittelyn jälkeen borzoiklubin erkkariin turistiluokkaan. Ihan hilkulla oli että olis jäänyt ilmottamatta, mutta sinne se ilmo kuitenkin sitte matkasi menemään. 

Erkkari on 6.8 Helsingissä, Tuomarinkartanon vinttikoirakeskuksessa. Ihan parasta päästä pitkästä aikaa taas tekemään Hipun kanssa sitä mitä me parhaiten osataan, sekä näkemään kaikkia ihania tuttuja, joita en ole aikoihin tavannut! Viimeksi olen ylipäätään erkkarissa ollut 2012 Merrin kanssa pikkupentuluokassa. Kyllä aika vaan lentää.
Mukaan seuraksi ja hovikuljettajaksi jotenkin ihmeen kaupalla onnistuin maanittelemaan tän edellisessä postauksessa mainitun "spesiaalin henkilön", joka tunnetaan nimellä Topi, ja josta aletaan nyt kouluttaa toimivaa kepoa. Saattaa vaatia pitkää pinnaa ja useita toistoja, mut eiköhän siitä vähintään kelvollinen tule. Kyseinen henkilöhän suhtautuu tällä hetkellä hyvin skeptisesti koiranäyttelyihin (vaikka koirista ja varsinkin Hipusta kovasti pitääkin), eikä asiaa varsinaisesti auttanut että hän meni katsomaan Netflixistä elokuvan Best In Show, joka siis parodioi koiranäyttelyitä ja varsinkin meitä kyseisen lajin harrastajia :D Kovalla vaivalla oon yrittänyt selittää, että ei se nyt ihan sellasta touhua kuitenkaan ole. Mutta alku se nyt on sekin, että olen onnistunut Topin houkuttelemaan edes tuolle reissulle mukaan. Nyt vaan toivotaan että herran mielipide edes vähän muuttuisi toivottuun suuntaan erkkarin myötä. Vaikken toki kiistä etteikö koiranäyttelyt niistä mitään ymmärtämättömälle näyttäiskin ihan kaistapäitten touhulta. Siltä se itsestäkin välillä tuntuu kun lähtee oikeen ajtuksella miettimään sitä mitä siellä tehdään.
Mutta jokainen tekee sitä mistä pitää! 
Muita suunnitelmia meillä ei nyt millään rintamalla olekkaan. Nautitaan kesästä ja koitetaan jotenkin päästä edes pariin mätsäriinkin. Hipun rekkari on tosin muuttohärdellien keskellä päässyt katoamaan teille tietämättömille ja se pitäis nyt jostain löytää erkkariin mennessä. 

Toivotaan paljon hyviä kesäkelejä, niitä ei nyt mitään ihan liikaa ole tässä ehtinyt olemaan. Vaikka tosin tällä hetkellä tätä postausta näpyttelenkin hyvin onnellisena parvekkeella lämmöstä nauttien. Juhannuksena olis voinut olla jotain samallaista, oli meinaan vähän hanurista viimisenä festaripäivänä käydä katsomassa Scooterin keikka puolenyön aikaan kaatosateessa hytisten. 
Hyvää kesän jatkoa, me palataan taas astialle kun muka joskus jotain ilmenee. Ja eiköhän ilmene ainakin sitten viimeistään erkkarin tiimoilta ja Hippu pitäisi myös viedä eläinlääkäriin kontrolliverikokeisiin epilepsialääkityksen puolesta, joka on nyt ollut päällä about puoli vuotta. Joten enköhän myös sen reissun
kuulumiset tänne rustaile.
Hippu pääsi "apulaiseksi" kun viikko sitten siivottiin Topin kuorma-auton hyttiä. On siis työkseen ajoneuvoyhdistelmänkuljettaja. Toivottavasti meni oikein :D



Merriakin kävi tapaamassa viime viikolla.