perjantai 11. marraskuuta 2016

Hoitolapsi


Tiistaina (8.11) meillä oli hoidossa ihan syötävän söpö sekarotuinen koiranpentu Nasu. 

Nasun omistajan ja mun tiet kohtasi ihan sattumalta koiranhoitorinki (Rauma)- ryhmässä. Nasun omistajat olivat lähdössä päiväksi Helsinkiin ja kaipailivat hoitaaja pennulle ja jotenkin siinä vaan kävi niin että mä lupasin lapsen ottaa meille. 

Tavattiin maanantaina päivää ennen hoitoon tuloa, että päästään vähän Nasun kanssa tutustumaan toisiimme, sekä me ihmiset myös toisiimme. Onhan se tärkeää tuntea olonsa luottavaiseksi kun vie koiransa hoitoon vieraalle. 
Heti ensinäkemältä olin ihan myyty Nasulle, oli kuin meidän Helmi-pon pentuna, jollain partiksen lisämausteella. Hyvin rauhallinen ja mietteliäs pentu. Samoin omistajiensa kanssa oltiin pitkälti samalla aallonpituudella heti kättelyssä. 


Nasu tuli meille siis tiistaina puolen päivän jälkeen, koulusta sai rynnistää pää kolmantena jalkana kotiin että ehdin ajoissa :D 
Ensialkuun Nasu oli kovin hämmentynyt siitä mihin joutui. Meillä kun vielä sen tullessa oli käymässä mun kaveri joka tuli meille odottelemaan ajotunnin alkamista, joten vastassa oli kaksi uutta ihmistä. Kävi vuorotellen meidän molempien sylissä etsimässä turvaa kun tajusi omistajan lähteneen. Heti annoin sille omistajan mukana tuoman lelun, että on edes jokin tuttu tuoksu ympäristössä.
 Vähän Nasu ujosteli kissoja, mutta toisaalta niin ujosteli kissatkin sitä. Lilli tuntui viimein ymmärtäneen että paikallaan voi olla vaikka ei nukkuiskaan. Sehän oli siis sen 12h jonka Nasu meillä oli, ihan jäykkiksenä melkein kokoajan. 
Nasu sai vielä tavata yhden uuden ihmisen: äitini. Äiti tais rakastua ihan ikihyviksi, mikäli meidän whatsapp-viestejä lukee. 

Vietettiin ikimuistoiset kaksitoista tuntia halien, rapsutellen, herkutellen ja ulkoillen. En ikinä ole ollut tekemisissä yhtä rauhallisen pennun kanssa. Ja ikää hällä mittarissa vasta 5kk. 
Kovin paljon läheisyydestä pitävä, tosin illan mittaan rentoutuessaan löysi myös sen raivostuttavan ihanan pentumoodin. Siihen malliin alkoi purra sormia ja oikeestaan kaikkea. 
Kävi lopulta kissoihinkin nätisti vähän tutustumassa ja kissatkin siihen. 
Ja meidän koti haisi ihan pennulle!

Nasu tultiin hakemaan puolenyön aikaan ja herranjestas se oli innoissaan tavatessaan taas omistajansa. Siihen tosin meni hetki että se tajusi ketkä tuli :D
Palauttamaan kun Nasua lähdin, se makasi selällään sohvan vieressä, eikä sitä olis voinut vähempää kiinnostaa ulos lähtö, vaikka muuten aina mun mennessä eteiseen, se tuli tiivisti perässä.

Nasu oli maailman kiltein ja helpoin hoitolapsi, toivottavasti meidän tiet kohtaa vielä joissain merkeissä! 








Meille tuli myös Raumalle lunta, mitä käytiin Nellan kanssa ihastelemassa. Vaikka sitä lunta onkin sen onnettoman sentin/parin verran.





lauantai 5. marraskuuta 2016

Olisiko teillä hetki aikaa muistella edesmenneitä?

Pyhäinpäivä, sehän taitaa tarkoittaa sitä että muistellaan tästä maailmasta jo poistuneita. Mulla on käynyt munkki sen suhteen, etten ketään läheistä ihmistä ole vielä menettänyt, mutta koiria olenkin sitten saanut hyvästellä useampiakin. Joten varmaan jonkinlainen katsaus niihin jo lähteneisiin olis paikallaan. 

My Miracle's One And Only "Heinä"

Täysin nimensä veroinen. Pitkäkarvainen collie, tricolour. 
Heinän (tuntuupa hassulta edes kirjoittaa tuota nimeä, niin paljon aikaa jo kulunut) pentuudesta en muista oikeastaan mitään. Miksi muistaisinkaan, olin Heinän meille tullessa (1999) vasta 4v. 
Sen muistan että Heinä oli järjettömän viisas koira. Se oli kaunis, pystykorvainen collie joka toimi kuin ihmisen mieli. Heinän lempparipaikka oli vanhempieni sänky, jossa se oikeastaan aina nukkui. 
Todella kärsivällinen ja rauhallinen, näytti jossain tokojutuissakin aloittelijoille mallia, vaikkei sen kanssa oikeastaan koskaan tavoitteellisesti treenaattu mitään. Se vain tuntui osaavaan ihan mitä vaan, ilman harjoittelua. 
Se jaksoi noutaa palloja ja keppejä loputtomiin. Se oli sen lempparijuttu.

Todella kaunis, todella rakas Heinä nukutettiin 3.7.2009. Sen päivän mä kyllä muistan. Varmaan aina. Heinällä oli nivelrikkoa ollut muistaakseni nuoresta asti, ja tasan kuukautta ennen kuin se olis täyttänyt 10v, tehtiin kuvauksen jälkeen päätös päästää rakas pois. 
Mä muistan että mä romahdin. Muistan seisoneeni rauhoitetun Heinän vieressä sen maatessa kuvauspöydällä kun äiti teki päätöksen. Muistan alkaneeni itkeä ihan h*lvetisti ja juosseeni ulos. Silloin sattui, silloin sattui todella kovaa. 
Nykyään ymmärrän sen olleen oikea päätös, Heinä oli muistaakseni huono heräämään nukutuksesta ja kun ikää oli ja huonot jalat, se oli armeliaampaa vaan hyvästellä. 



Zinnia's Marine Corps "Lassi" 

Meidän laumassa ainoa uros. Kaunis, upea turkki, kunnes se vedettiin klaniksi, yhteen harjaukseen meni helposti neljä tuntia. 
Tuli meille kodinvaihtajana neljän vuoden iässä ja vain neljä vuotta saatiin rakkaan seurasta nauttia. 
Lassi oli hurmuripoika. Mielettömän hyväluonteinen, kiltti ja rakastava. 
Joissakin mätsäreissäkin käytiin, muistaakseni ei kyllä ikinä sijoituttu, mutta silti Lassi oli mulle se maailman kaunein. 
Lempeä ja rauhallinen leijonakuningas. 

Lassi lähti tasan kuukausi Heinän jälkeen, luultavasti degenariitivinen myelopatia vei. Tasapaino katosi ja raukka kulki pää vinossa. On siitä jotain videoitakin, mutta niitä en suostu katsomaan. Kerran vahingossa katoin kun en odottanut sitä, ja tuntui että sydän kutistui.
Muistan istuneeni aamupalapöydässä syömässä paahtoleipää kun äiti sanoi että tänään se lähtee. Ruokahalu katosi. Lähdin Hipun kanssa lenkille ja muistan istuneeni sen kanssa tien laidassa itkemässä ja tuntui että kaikki on mua vastaan. Muistan myös poliisiauton ajaneen ohi, en yhtään tiedä miksi se on jäänyt takaraivoon.
Mukaan en lähtenyt, mutta kuulin että Lassi sai viimeisen piikin tutun ja turvallisen auton takaboksissa ja sinne se ilmeisesti sitten nukahti. 

Oikea päätös se silti oli, Lassi pääsi Heinän luokse. 


My Miracle's Silk And Satin "Suvi"

Mun silkkiturkki. Soopeli collienarttu Suvi. Avasi mulle ovet koirien maailmaan ja oli mun paras ystävä. 
Vain yksi voi olla ensimmäinen ja sitä se oli. 

Suvin kanssa me harrastettiin niin tokoa kuin agilitya. Yhtenä mieleenpainuneimmista muistoista säilyy se, kun Suvi pelkäsi A-estettä ja selätti sen. Se fiilis kun se ekaa kertaa meni A:lle oli huikea. Suvin kanssa startattiin Nuorten Agilityn SM-kisoissa 2007 ja se rata meni ihan päin jotain, koska koira säikähti muistaakseni sitä kun teki lentokeinun. Hylly sieltä kiskastiin mutta ihan sama. 
Suvi ei agikentillä ollut se nopein tuulispää, mutta sitäkin tarkempi suorittaja. Se kuunteli ja mietti, tämän ansiosta ollaankin aikoinaan epiksissä ihan voittoon asti ylletty. Vahvana muistona edelleen helkutin vaikea möllirata, jossa jotakuinkin kaikki koirakot hyllytti (siinä oli joku hämy) ja reipas, mutta kuunteleva Suvi onnistui sisäistämään kartturin ohjeet ja meni oikealle esteelle. Jotenkin se on mielessä edelleen. Ja muistan myös meidän "koutsin" ja treenirymän hurraukset. Silloin tuntui kuin oltais voitettu jotain isoa. 
Suvi oli hyvin miellyttämisenhaluinen, aina valmis, reipas ja iloinen collietyttö. Suvi on suurin syy siihen miksen lähitulevaisuudessa ainakaan itselleni collieta ota. Se jätti niin vahvan jäljen ja en ole vieläkään siihen valmis, vaikka collie on mulle hyvin rakas rotu.
Suvi osasi "laulaa", kun se innostui se alkoi ujeltaa ihan täysiä ja välillä se nauratti, välillä ärsytti. Mutta se osas nauttia. 
Suvi on syvällä sydämessä aina.

Suvi jouduttiin päästämään pois 16.2.2012, sitäkään päivää en unohda ikinä. Muistan matkan eläinlääkäriin, muistan kuunnelleeni The Arkin No Endiä ja itkeneeni. Kyseistä biisiä en voi kuunnellakkaan enää ollenkaan. Sattuu liikaa. 
Muistan Suvin nukahtaneen mun syliin ja muistan itkeneeni. Muistan sen kun otin jo nukahtaneen Suvin kaulapannan pois kun sen pää hervottomana vaan "läjähti" pöydälle. Muistan itkeneeni lisää. Muistan itkeneeni kun vietiin Suvi tuhkaajalle, muistan itkeeni kun tuhkat haettiin. Mua ei ole ikinä sattunut niin paljoin kuin silloin kun piti Suffeli hyvästellä. Antaisin mitä vaan, että voitais vielä kerran tavata. 

Suvi oli se "kerran elämässä" koira. 


Toivon että te kaikki nukutte hyvin. Mä en aio unohtaa. Vielä tänäkin päivänä, joka ikinen kerta kun menen käymään lapsuudenkodissa isäni luona, luon katseeni takan reunukselle jossa teidän tuhkanne on. Ja joka kerta viivytte mielessäni. 
Sydämessä viivytte ikuisesti.

"Entä jos.."Risto Reipas sanoi, eikä katsonut Puhia silmiin
"huomispäivänä emme olisikaan yhdessä?"
"mitä tarkoittaa ei yhdessä?" Puh kysyi.
"Se tarkoittaa että minä olen aina sinun kanssasi,mutta että minä en ehkä aina ole täällä".