torstai 22. joulukuuta 2016

Hyvää Joulua ja onnellista uutta vuotta!

Tähtitaivaan nään mä iltaan tummuneen
hiljaisuuden kuulen alkaneen
Tarttuu lumi asfalttiin ja katuun autioon
jää kiireet, taas aattoilta on

Kädessäin mä kannan neljää pientä kynttilää
jokaisen mä tahdon itse sytyttää
yllä niiden kultaisina kimmeltää
nuo enkelit, käy kello pyörimään


Joulun rauhaa soittaa saavat kellot enkelten
joulun rauhaa julistaa tuo ääni tiukujen
palaan taas mä muistoissani aikaan lapsuuden
joulun sanomaa soi kello enkelten




Me hiljennyttään luultavasti loppuvuoden ajaksi blogin puolella ja vietellään rauhassa joulu ja vuoden vaihde ja yritetään parhaamme mukaan olla stressaamatta mistään. Palataan taas blogin äärelle hyvin levänneinä ensi vuonna, valmiina taas kohtamaan uuden vuoden tuomat haasteet, kokemukset ja kaikki muu, mitä uudella vuodella on meille tarjota. 

Oikein Hyvää Joulua ja onnellista uutta vuotta 2017!

Toivottaa Jenni koirineen ja kissoineen

tiistai 20. joulukuuta 2016

Olipa kerran angsti-ilta

Käytiin eilen (19.12) pitkästä aikaa koirapuistossa Hipun, Pinjan, Pantsen ja Akun kanssa. Kaikki muut paitsi Hippu tais nauttia reissusta, Hipulla meinaan tuntui olevan joku mökömököilta. Se ei halunnut leikkiä yhtään, istuskeli tai seisoskeli vaan omissa oloissaan puiston perukoilla. Ei se välittänyt yhtään vaikka Pantse ja Aku sitä kävi leikkiin hakemassa, jätti vaan huomiotta kokonaan. Outoa. 
Mut saatiin me Pinjan kanssa taas hyvät naurut yhdestä jos toisestakin asiasta. Oli kivaa nähdä taas pitkästä aikaa!







Kävin myös perjantaina (16.12) kahden tunnin ajan vapaaehtoisena lipaskerääjänä Rauman Citymarketissa keräämässä rahaa Rauman löytöeläinkodille. Tosi paljon ihmiset lahjoitti rahaa, mikä oli tosi kiva huomata. Monelta kuulinkin ettei yleensä lahjoita mihinkään, mutta nyt on niin tärkeä asia että on pakko lahjoittaa. Ihanaa ja kiitos! Kuulinkin että sen päivän tuotoilla mahdollistuu ainakin yhden kissan leikkaus. Ihan sydämeni pohjasta mä siellä kiittelin ja toivottelin hyvää joulua tonttulakki päässä. Tuli itellekkin tosi hyvä mieli. Varmasti myös vastaisuudessa osallistun EHY:n toimintaan kun vaan mahdollista. 

perjantai 16. joulukuuta 2016

Jouluisia nelijalkaisia

Kävin eilen Tokmannilta haalimassa mukaan punaisia joulukuusennaruja ja jonkun "seppeleen", ihan vaan ajatuksella että yritän saada noista mun kolmesta karvanaamasta jouluisia kuvia. 
Noh, Hippu ei kauheesti arvostanut ja kissat yritti enimmäkseen syödä mun hommaamat rekvisiitat. Onneks saatiin ees jokunen onnistuneempi kuva, mutta luultavasti yritän toteuttaa operaation vielä toistamiseen parempien tulosten toivossa.

Tässä mun ihastuttavat joulumallit (joissa kissat esiintyy enemmän ihan siitä syystä että Hippu näyttää niin surkeelta ja kettuuntuneelta joka kuvassa) :

Hippu haluis tehdä jotain muuta. Lisäksi sillä oli kuivunutta ruokaa nenänpäässä ja jotenkin se jäi multa huomaamatta.... :D 


                         




Tällästä se oli suurimmaksi osaksi... 


En voi lopettaa tälle nauramista... 




keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Rotyryhmittäin (FCI) lempparirotuja

Aikani ratoksi pohdiskeluja roduista joita voisin joskus kuvitella omistavani, tai ainakin joista pidän. Sekä ne ei niin lempparit. Loppujenlopuksi on paljon enemmän rotuja joista en pidä, kuin niitä joista tykkään. Mieltään ei saa pahoittaa, vaikka oma rotusi kuuluis niihin ei-lempparirotuihin, koska mielipiteitä on yhtä monia kuin koiria ja omistajia, sekä pitkälti nyt mennään ulkoisiin seikkoihin huomiota kiinnittäen varsinkin rotujen kanssa joita en luonteiltaan juurikaan tunne. 

FCI 1 

Mun ehdoton lemppariryhmä heti vinttikoiraryhmän jälkeen. Tästä ryhmästä tykkään lähes kaikista roduista. Varsinkin kaikki belgianpaimenkoiran rotumuunnokset (laekenoisia lukuunottomatta), colliet, sheltit, australianpaimenkoirat on mun silmän todella kauniita. Tällä hetkellä rotuhaaveissa onkin belgeistä se groenendael, jonka ehkä vielä jonain päivänä omistan. 
Ainoat rodut joista en tässä ryhmässä piittaa on australiankarjakoirat, australiankelpiet, sekä schipperket. 



FCI 2

Vaikea ryhmä, koska luonteiden puolesta varsinkin todella vieras ryhmä. Sen tiedän että tästä ryhmästä en koskaan tule koiraa ottamaan, mutta on tässäkin ryhmässä pari rotua jotka ulkonäkönsä puolesta on ilo silmälle tavalla tai toisella. Lemppareina siis dobermanni, newfoundlandinkoira, hovawart ja kaukasianpaimenkoira. 
Muuten pitkälti onkin sellasta mistä en niin pidä, koska molossit ei oikein itseä viehätä. 



FCI 3

Ehdottomasti "ärsyttävin" ryhmä :D Terrierit on myös sitä kategoriaa, jota en koskaan halua omistaa, ihan vaan yleistetysti sen luonteen vuoksi, vaikka pari mukavaakin terrieriä tunnen. Sieltäkin kyllä löytyy ulkonäön puolesta kivoja koiria, kuten irlanninterrieri, norfolkinterrieri, skotlanninterrieri,  westie ja saksanmetsästysterrieri. Tosin tollasen skottiterrierin voisin ehkä joskus vanhemmalla iällä kuvitella omistavani.



FCI 4 

Hyvin vieras roturyhmä mulle. En taida yhtään mäyräkoiraa tuntea, jos ei lasketa mukaan mun ukkini edesmennyttä mäykkymix Roopea. 
Tykkään kyllä silti jollain tapaa tästä ryhmästä paljon, kiinnostus mäykkyihin on herännyt ihan tässä parin vuoden sisään. Varsinkin pitkä- ja karkeakarvaiset kääpiömäykyt on musta ihan älyttömän suloisia. Silti mulle tästäkään ryhmästä tuskin koiraa tulee, sillä mulla ei ole mielenkiintoa niiden käyttötarkoitusta kohtaa.



FCI 5

Taas rotu joka on vähän sillä viivalla että ei. Ainoastaan portugalin- ja ibizanpodencot, sekä faaraokoirat on musta aivan upeita. Noista kolmesta rodusta voisin minkävaan ottaa joskus ja varsinkin karkeakarvaiset ibizat on jotain niin upeeta. 
Sekä lisäksi shiba on se ainut varsinainen "pystäri" josta pidän. Ne on hauskan näköisiä otuksia, niitä kattoessa alkaa hymyilyttää. Niillä rodusta tehdyillä memeillä ei toki ole asiaan mitäään osaa eikä arpaa :D



FCI 6

Taas ihan vieras ryhmä rotujen puolesta, sekä ehkä vähiten kiinnostavin. Mulla ei olis mitään mielenkiintoa metsästysharrastukseen, sekä oikeestaan mikään ryhmään kuuluva koirakaan ei ulkonäöllisestä miellytä. 
Ehkä rhodesiankoira on sellanen ihan ok ulkonäöllisesti jos on pakko valita.

FCI 7 

Taas ryhmä, jonka käyttötarkoitus ei mee ihan yksiin omien mieltymysten kanssa, mut tässä onkin sit jo enemmän niitä oikeesti todella upeita koiria. Ihan ehottomana lempparina punainen irlanninsetteri! Yksi kauneimmista roduista joita on olemassa. Ihastuksesta saa aina huokailla kun niitä näkee. Samoin punavalkoinen irkkusetteri ja englanninsetteri. Näistä jonkun voisinkin ottaa jos ei tarvis metsälle lähteä.



FCI 8 

Monipuolinen ja rento ryhmä. Paljon koiria joista pidän. Varsinkin sileäkarvainen noutaja on rotu jonka myös voisin ihan omistaa. Muuten vaan ilo silmälle on novascotiannoutaja, portugalinvesikoira ja walesinspringerspanieli. Muutenkin pitkälti nää kaikki rodut kuuluu niihin rotuihin joista tavalla tai toisella pidän. Ainut "inhokki" on clumberinspanieli ja kiharakarvainen noutaja.



FCI 9

Ryhmä josta en oikeen tiedä mitä mieltä oon. Sisältää kyllä jonkun verran ihan nättejä koiria, mutta silti jokin tökkii monessa asiassa. Ehkä suurimpana syynä nihkeyteeni on se, että tässä ryhmässä taitaa olla suurin osa niistä ylijalostetuista roduista, sekä varmaan lisää on tulossa kun tän ryhmän kohdalla suosio on muiden harrastajien keskuudessa suuri. Toivotaan että kasvattajat muistaa pitää järjen päässä ja ohjata jalostusta oikeeseen suuntaan.
Tästä ryhmästä aion vanhoilla päivilläni ottaa phalenen! Ne on kovin sympaattisia ja suloisia pikkukoiria.



FCI 10

My favourite! Ok, oon ehkä kolmen vinttikoiran omistajana vähän puolueellinen. 
Tästä ryhmästä lähes kaikki on rotuja joita voisin itselleni ottaa. Borzoi tietysti se tärkein ja rakkain koskaan, mutta varsinkin skotlanninhirvikoira ja näyttölinjainen greyhound on sellasella ikuisella haavelistalla. 
Ainoita joita en tästä ryhmästä ottaisi taitaa olla puolanvinttikoira, azawakh ja italianvinttikoira. Kaksi ekaa ei ihan niin paljon oikeen oo omaan silmään sitä mistä tykkään, itskuista pidän ulkonäöllisesti, mutta se pieni koko ja hentoisuus pelottaa. 



Kuvat otin Googlesta.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Happiness can be found, even in the darkest of times, if only one remembers to turn on the light.

Eilen (12.12) oli sitten se viikonlopun ajan huolella panikoitu retki Evidensiaan ja verikokeisiin Hipun kanssa. En valehtele yhtään, kun sanon että sunnuntain ja maanantain välinen yö meni tosi vähäisillä ja huonoilla yöunilla ko. reissua stressatessa. 
Onneksi viikonlopulle sai vähän muutakin ajateltavaa, kun vietin yhteensä jonkun about 10h messarin livestreamin ääressä. Joku ei-niin-koiraihminen vois pitää ehkä hiukan kajahtaneena :D Mutta tulipa ainakin nähtyä ees netin välityksellä ihan huikeen hienoja koiria ryhmäkehissä, vaikka lauantain Best In Showsta en ollut kyllä yhtään tuomarin kanssa samaa mieltä, mut niinhän se on että kyseessä on arvostelulaji. 
No nyt eksyin aiheesta ja pahasti.


Aika meille oli 17.00 ja hyvin stressaantuneena kävelin Hipun kanssa lääkärille, jossa meillä oli äitin kanssa treffit sovittuna. Eläinlääkäriasema kun tuli näkyviin, teki hetken mieli tehdä uukkari ja palata kotiin. Ja mä stressaan hyvin paljon monista asioista (välillä ihan suhteettoman paljon), mutta tällästä stressiä ei hetkeen oo sit ollutkaan. Vedin syvään henkeä pari kertaa ja jankutin itelleni että koiran parhaaksi nyt ollaan menossa, tuli vastaan sit mitä ikinä tahansa.

Saatiin odotella meidän vuoroa aika pitkään kun elli oli myöhässä. Jo odotustilassa meinasin romahtaa kun jonkun äitin työkaverin (?) kissa oli lopetettu ja se omistaja tuli itkuisena sitä hakemaan. Oli niin lähellä etten itte pillahtanut itkuun kun se kissa tuotiin kopassa omistajalleen. 
Hippu otti odotellessa kuitenkin ihan chillisti ja se innostui ihmisväelle tarjolla olevista joulupipareista ihan älyttömästi :D 
Koska ellillä kesti ja kesti, tuli hoitaja lopulta pyytämään meidät vastaanottohuoneeseen ja alkoi ottaa verikokeita. Hippu antoi nätisti ne ottaa, vaikka toimenpide tuntui kestävän ja kestävän, kun ei sitä verta oikeen meinannut tulla. Homma kun oli hoidettu, saatiin mennä odottelemaan taas tulosten valmistumista. 



Odottelun jälkeen tulikin jo lääkäri pyytämään meitä haastateltaviksi ja tutkittavaksi. Kerroin kohtausten oireita ja kestoa, vaikkakin luultavasti elli sai musta taas ihan vajaaälyisen kuvan. Olin niin hermostunut, että mun vastaukset oli aivan liian epämääräisiä ja valitettavasti tajusin sen ittekkin. Elli kuunteli sydäntä, katsoi hampaat ja jollain lampulla silmät, tunnusteli kaulaa, kuonoa ja päätä, sekä taivutti niskaa/kaulaa. Kaikkeen tähän Hippu suhtautuu tyynesti. Kertomani perusteella veikkasi tämäkin lääkäri epilepsiaa.
Tulokset tuli samalla kun huoneessa oltiin ja niissä oli sitten jotkut verihiutaleet tai jotkin olleet niin päällekkäin (???), että jouduttiin ottamaan uusi putkilo verta toisesta etujalasta, josta verta tulikin sitten paljon paremmin kuin toisesta. 
Näitä tuloksia odotellessa sain melkein slaagin kun labrahuoneeseen yhtäkkiä pakkautui kaksi hoitajaa ja elli, joten olin ihan varma et nyt sieltä löytyi jotain ihan kauheeta.
Tulokset tuli ja mitä nyt yhtään muistan, niin olivat ihan priimaa, paitsi kolesterolissa oli jotain pientä mutta ei lääkäri tuntunut olevan mitenkään kovin huolissaan. 
Hoitomuodoista/lisätutkimuksista keskustellessa oli vaihtoehtoina epilepsialääkitys, magneettikuvaus, odottelu ja tarkkailu tai kohtauksen päällä ollessa käytettävä lääkitys. Mä olin tässä kohtaa jo sellasen slaagin partaalla et musta ei saanut enää mitään järkevää irti, mutta jotenkin vaan äitin ja ellin kanssa tultiin yhteistuumin lopputulokseen, että Hipulla aloitetaan loppuelämän kestävä epilepsialääkitys. 


Musta tuntui että mä kuolen. Ihan kun joku ajanjakso elämässä olis päättynyt. Tajusin päätöstä tehdessä, että se on goodbye vaan maailman rakkain näyttelyharrastus. Vaikka kuulostaa varmaan ihan äärettömän pinnalliselta, että päällimmäinen murhe sillä hetkellä oli se, en voi sille mitään. Näyttelyt on mun ainut harrastus jota rakastan ja jota oon Hipun kanssa voinut ns. tavoitteellisesti harrastaa. Ja nyt se kaikki katosi. Mä odotin niin kovasti ensi vuotta ja sitä et päästään veteraaniluokkiin, puolivakavissani mietin jo et lähdettäis vuoden päästä messariin kokeilemaan jos saatais veteraanivoittaja-titteli. No ei vissiin lähetä. Löysin keväälle jo yhden maailman otollisimman näyttelyn jonne mennä vetskuluokat korkkaamaan, mut ei väkisin. 
On meillä tosin edelleen mätsärit ja päästään jopa kerran vuoteen borzoiklubin erkkariin turistiluokkaan, mut ei se nyt vaan oo sama. Vaikka ei olla käytykkään taas kahteen vuoteen virallisissa, on silti se ovi ollut raollaan ja mahdollisuus olemassa. 
Merrikin mulla toki on, mutta se nyt vaan on ihan päivänselvä totuus, että se ei mikään kehän kaunein ilmestys ole. Yli puolet vuodesta se on ihan karvaton (en ees tajua miten on mahdollista) ja aina kun sitä suunnittelee johonkin vievänsä, se ainakin tiputtaa ne vähätkin haivenensa. Ja Merri kun ei ole mikään kaunis näky bikinikuntoisena. On sillä ihana luonne, kaunis pää ja väri, mutta siitä puuttuu se jokin. Ja se on kun joku sahapukki kehässä, siitä puuttuu se Hipulla oleva karisma. 
Ja on mulla se Pinjan podenco Aku, jota saan raahata kehissä niin paljon kuin sielu sietää, ja Lottakin sanoi et voin käyttää sen labbista kehissä, mutta ei se oo sama kuin oman koiran kanssa vaikka miksi Best In Showksi yltäis näiden koirien kanssa. Silti tietysti hyvin kiittollinen olen, että ihmiset on valmiita mahdollistamaan mun harrastuksen jatkuvuuden mun niin halutessa. Että on mulla ympärillä kuitenkin aivan ihania ihmisiä. 

Tottakai pääasia on että Hippu on ilmeisesti kuitenkin siinä mielessä terve, että mun ei kannata vielä hautakuoppaa kaivaa, vaikka se nyt ilmeisesti virallisesti onkin epileptikko. Silti mulla on maailman paras koira mun kaverina ja lenkkiseurana, eikä yksikään epilepsia estä meitä vaikka panostamasta siihen puskatottikseen, eikä osallistumasta mätsäreihin. Kyllä mä tästäkin vielä puolensa löydän varmasti, kunhan ensijärkytyksestä on toivuttu. Olihan meinaan ihan pelkkä diagnoosikin aika iso "shokki" itsessään. Nimimerkillä eilinen ilta meni pitkälti itkiessä, vaikka Roni parhaansa mukaan yritti lohduttaa ja piristää. 

Äiti kyllä heitti ajatusta ilmoille viestissään, että jos ei vielä lääkintää alotettais, vaan katottais kuitenkin vielä jonkunaikaa, mutta en mä sitten tiedä siitäkään. Jos sillä lääkityksellä kuitenkin vois mahdollistaa koiran parempaa elämää, sillä kyllähän se nyt on mulle ihan 100-0 tärkeempää kuin yksikään koiranäyttely. 

Mut että sellanen takaisku tälle vuodelle. Tästä on suunta vain ylöspäin, sekä tuo tekstin otsikko on ehkä maailman paras muistutus tälläsinä hetkinä. Kiitos vaan Harry Potter ja Dumbledore, viisaita sanoja. 




perjantai 9. joulukuuta 2016

Mä vielä täällä käyn/ Sua vielä suojelen


H*lvetinp*rkeleen mahdollinen mikälie epilepsia.

Eilen illalla 8.12 illalla kymmenen jälkeen ihan onnessani kattelin Netflixistä Dexteriä, enää pari jaksoa jäljellä ja tarvii taas hankkia uus harrastus. 
Kuulin kylppäristä missä Hippu oli nukkumassa outoa kolinaa, annoin hetken olla. Mun ilmeisesti vajaaälyisillä aivoilla meni vähän liian kauan miettiä mitä tapahtuu, mut sen kun tajusin niin ryntäsin pää kolmantena jalkana Hipun luo.

Jos kohtaus oli ollut, se oli jo ohi. Ainoa asia, jonka pohjalta aloin kohtausta epäillä oli koiran käytös. Hippu makasi ihan ihmeellisenä myttynä kylppärin lattialla ja kattoi mua kun ei yhtään tunnistais. Hetken ihan tosissani mietin, että uskallanko koskea siihen lainkaan. Ihan rehellisesti sanottuna kävi kyllä mielessä että se voi purra. Siihen tyyliin se mua pälyili ja mulkoili ihan jähmettyneenä. Tiedostin jo toki siinä vaiheessa, että jos kyseessä on epilepsiakohtauksen jälkioireet, on hyvinkin tavallista ilmeisesti että koira voi olla aggressiivinen ja/tai arvaamaton. Tähän mennessä kun kuitenkin olen aikaisempien kohtausten ollessa käynnissä ollut Hipun vierellä pitämässä sitä paikallaan ja rauhoittelemassa. Ihan tästäkin syystä siis lähestyin Hippua vähän varovaisemmin, mutten kuitenkaan peläten. Antoi koskea, mutta edelleen ihan paikalleen jähmettyneenä pälyili mua. Koitin vähän varovasti "hööpöttää" sitä, millä sen yleensä saa borzoimaisesti hymyilemään aina. Noh, ei saanut tällä kertaa.
Jonkun aikaa istuskelin sen kanssa kylppärin lattialla, kunnes pyysin sitä nousemaan, minkä se tekikin. Horjahteli askeleissaan muutaman kerran, kunnes kävely lähti sujumaan. Aika pian tästä palautui omaksi itsekseen ja alkoi huomattavan paljon mielistellä mua. Käytös ennen tätä ei ollut sitten yhtään Hipun normaalia käyttäytymistä.

Vatvoin asiaa nukkumaan mennessä, en viitsiniyt enää siinä yhdentoista aikaan alkaa äitille enää soittelemaan kun mitään akuuttia ei ollut. Ainut akuutti asia ilmeni aamulla ja sillon oli kyseessä mun hyvin vajaiksi jääneet yöunet. Soittelin äitille kuitenkin töistä tauolla ja en mä siitä paljon viisastunut, kunhan sain purkaa sydäntä.
Kotona jatkoin itsenäistä aivoriihtä asian tiimoilta ja tein päätöksen että sit edes oman mielenterveyden vuoksi soitan eläinlääkäriin. Soitin Rauman Evidensiaan ja kerroin murheeni itku kurkussa (pääsin ennen soittoa googlen kanssa vähän liian pitkälle diagnoosien maailmassa) ja saatiin meille aika maanantaille 12.12. Hipulta otetaan ainakin verikokeita ja eläinlääkäriksi saatiin sama ell joka viime maaliskuussa leikkasi Hipun kyynärpään patit ja antoi mulle silloin itsestään aivan älyttömän hyvän kuvan sillä, miten kuunteli "vähän" hermostuneen omistajan mielipiteitä ja jaksoi kärsivällisesti vastailla välillä vähän astetta tyhmempiinkin kysymyksiin.



Mullehan on jo ihan selvää taas että Hipulla on ainakin aivokasvain (tosin tätä mä pelkään ihan oikeesti, enkä vaan heitä huulta), raajojen kuolio, dementia ja neliraajahalvaus.

Aivokasvaimeen liittyvän huolen perustan täysin Hipun ikään. Epilepsiahan puhkeaa koirille kuitenkin aika nuorena, Hippuhan on kuitenkin jo viittä vaille virallisesti veteraani. Sen päätöksen oon jo tehnyt, että jos sieltä ihan oikeesti paljastuu jotain kasvainta tms. lähtee koira monttuun. Vaikka siinä menee messissä luultavasti loputkin mun mielenterveydestä. Vaikka Hippu onkin nyt varsin hyväkuntoinen 98% ajastaan, en tuollasen diagnoosin jälkeen voisi enää nähdä sitä kuin jonain neljällä jalalla kävelevänä kasvaimena, varsinkaan kun harvemmimpa noita aivokasvaimia ainakaan voidaan parantaa, enkä lisäksi ala kyllä mihinkään koirien kemoterapioihin. Sillon on vaan armeliaampaa päästää pois. Paras sanonta on että "parempi aikaisin kuin liian myöhään". Se liian myöhään on jo yhden koiran kohdalla nähty.
Tietysti tän takia on taas itketty ainakin yhden järven verran, mulla kun on tapana olla vähän skeptinen ja pelätä pahinta. Pessimisti ei pety.

Mutta toivon enemmän kuin mitään muuta, että Hipulla on kaikki hyvin ja saan pitää se mun parhaana ystävänä, tärkeimpänä asiana maailmassa, ilon ja surujen jakajana, sekä halikamuna vielä pitkään.