sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Match show 10.5.2018

Helatorstaina vihdoin ja viimein sain aikaiseksi lähteä Hipun kanssa mätsäröimään. Viime vuosihan meni kokonaan käymättä yhdessäkään mätsärissä, vaikka tosin pistäydyttiinkin Helsingissä SBK:n erkkarissa. Ja se itseasiassa harmitti aika paljonkin, kun mätsäreissä on aina ollut tosi hauska käydä ja kun se muutenkin tätänykyään on meidän ainut tapa päästä kehään, jos erkkarin vuosittaista tursitiluokkaa ei lasketa. Ja mikäli jutut tämän vuoden erkkarin kohtalosta pitävät paikkaansa, taisi viime vuotinen erikoisnäyttely olla Hipun osalta sen viimeinen. Ensi vuonna sekin on kuitenkin jo 10v ja mun mielestä koirankin on ihan hyvä antaa "eläköityä" jossain vaiheessa.

Mätsäripäivä oli ihan hemmetin lämmin, kuten koko kulunut viikko. Me käveltiin Hipun kanssa kotoa Vähämaanpuiston kentälle sen muutaman kilometrin, joka oli ihan kiva kun sai koira sitten matkalla päästellä ne pahimmat höyryt ulos, ettei sitten sekoile paikanpäällä ihan miten sattuu :D
Hippu ilmottiin veteraaniluokkaan ja äitikin saapui meille seuraksi (lue: kuvaajaksi).
Vanha rouva jaksoi tsempata tosi hienosti, oli kehässä iloinen ja antoi tuomarin pidellä ja liikkui kauniisti. Tosin kehä oli ihan tolkuttoman pieni (ja tilaa tehdä isommat kehät olis ollut runsaasti), mistä pieni miinus. Suhteellisen hankala juosta ympyrää ison koiran kanssa kehässä, joka ei ole paljon omaa kylpyhuonetta isompi.
Lopulta Hippu sijoittuikin sitten veteraanien neljänneksi. Palkinnoksi saatiin taas uusi ruusuke ja pokaali, luita, kakkapusseja, lahjakortti nimilaattakaiverrukseen ja furminaattori! Eli ihan jees.
Päivän jälkeen Hippu oli kyllä niin loppu että ei oo ennen mätsärin/näyttelyn jälkeen ollut. Nukkui vaan kylppärissä loppupäivän. En tiedä väsyttikö kuumuus, vai alkaako se ikä jo oikeesti vähän painamaan, vaiko molemmat. Mutta ihanan reippaasti jaksoi tsempata mätsäripaikalla ja edelleen siitä huokuu se into ja palo tehdä yhdessä, mikä on mun mielestä tässäkin hommassa ihan ehdottomasti se tärkein osuus, ei se sijoittuminen ja pärjääminen.

//

Puolentoista viikon päästä Hippu lähteekin sitten isälleni puoleksitoista viikkoa hoitoon, kun allekirjoittanut ottaa irtioton arjesta ja suuntaa Thaimaan lämpöön palmujen alle latailemaan akkuja. Vähän jo matkakuume painaa ja hiukan jopa jänskättää. Saa nähdä kuinka nyrpeän vastaanoton saan kun palaan takaisin Suomen kamaralle.

Myös kissoille kuuluu uudessa kodissa hyvää, oon heistä saanut kuvia ja kuulumisia. Ikävä niitä on, mutta ens lauantaina lähdenkin käymään uudessa kodissa kylässä ja tapaamassa kissat kahden kuukauden erossa olon jälkeen. Tulee varmasti olemaan tunteikas kohtaaminen (ainakin omalta osalta), mutta silti odotan jo oikeestaan tosi innolla, mutta hiukan myös pelonsekaisin fiiliksin.


sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Luopumisen tuskaa

Kuluneen päälle kahden viikon aikana on sattunut aivan järkyttäviä asioita, jotka on laittaneet mun elämän ihan uuteen uskoon. On tarvinnut alkaa luopumaan niin paljosta sellaisesta, mistä välittää mitä syvimmin.
Näiden tapahtumien seurauksena mun oli sydän täysin rikkinäisenä pakko etsiä mun rakkaille kissoille uusi koti. Kamalimpia asioita, joita voi joutua tekemään, mutta nyt ei vaan yksinkertaisesti ollut muuta vaihtoehtoa ja se tulee sattumaan pitkään.

Onneksi kissoille kuitenkin löytyi paras mahdollinen koti Turusta. Heti ekalla näkemisellä jäi todella positiivinen kuva ja fiilis vaan vahvistui toisella näkemisellä ja vaihdettujen viestien perusteella. Ja kissat pääsivät muuttamaan tänään yhdessä samaan paikkaan, eikä niitä tarvinnut erottaa.
Luopumisen hetki oli raskas. Oli kamala laittaa kisut kuljetusbokseihin ja silittää viimisen kerran. Hanat onneksi aukesi vasta uusien omistajien poistuttua ovesta kissat mukanaan.
Onneksi sain viettää niiden kanssa vielä sen kaksi viikkoa, jonka he äidilläni viettivät näiden traagisten tapahtumien jälkeen.

Hyvää, onnellista ja turvallista loppuelämää maailman ihanimmat hurisijat! Ikävä on nyt jo kova, eikä varmasti tule tulevina päivinä ja viikkoina helpottamaan. Mutta onneksi on tieto ja luotto siitä, että saivat parhaan mahdollisen kodin, josta saan kuulumisia vielä jatkossa.
Kiitos kun olitte mun elämässä edes sen hetken aikaa.



sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Hyviä ja huonoja uutisia

Vuosi 2018 on edennyt jo helmikuulle ja pari muutosta on tapahtunut. Sekä hyvä, että myös hyvin ikävä.
Aloitetaan vaikka niistä hyvistä uutisista!

Me muutettiin Hipun kanssa (taas vaihteeksi) reilu viikko sitten uuteen kotiin. Ihan vaatimattomasti vaan jäätävällä kuorma-autolla, kun poikaystävä sen työviikkonsa päätteeksi otti mukaan muuttoautoksi :D Mut saatiinpahan kerralla isäni ja poikaystäväni voimin kaikki tavarat siirrettyä paikasta A paikkaan B.
 Vanhan kodin taloyhtiössä alkaa putkiremontti, joten sen tieltä lähteminen oli ihan välttämätöntä. Siinä mielessä kovin ikävää, koska jotenkin pidin vanhasta asunnosta, vaikka se olikin vähän, noh, vanhanaikainen kylpyammeineen ja keltaisine keittokomeroineen. Mutta jotenkin sitä vaan sinnekkin kotiutui ja viimeistä kertaa oven perässä sulkiessani tunsin pientä haikeutta. Myös se metsäpläntti takapihalla oli iso plussa, sekä lyhyt matka keskustaan ja hyvät kulkuyhteydet molempien vanhempieni luokse.
Siksi siitä kuitenkin varmaan niinkin tärkeä muodostui, että se oli ensimmäinen ihan vaan mun vuokra-asunto, jossa vasta ihan kunnolla pääsi niitä siipiään kokeilemaan kun ihan kaikesta piti selvitä yksin.

Mutta ei tää meidän uusikaan koti hullumpi ole! Tai siis ei yhtään. Normaali kylpyhuone pyykinpesukoneineen ja keittiössäkin sen verran tilaa että sinne mahtui kokoamaan keittiönpöydän.  Ja neliöitäkin sen 12 enemmän kuin edellisessä.
Asuinalue mua hiukan harmittaa levottoman maineensa ansiosta, mutta enpä nyt ole tän reilu viikon aikana vielä mitään katastrofaalista todistanut. Sekä tää on myös sen verta vieraampi kaupunginosa itselle, että vielä oikeen tiedä mihin suuntaan sitä lähtis lenkille. Mut eihän sitä tiedä vaikka löydettäisiin joku ihan superkiva lenkkipaikka! Koirapuisto on tässäkin ihan meidän takapihalla, sekä Lähdepellon koirapolullekkin on ihan siedettävä matka. Kulkuyhteydet vaan molempien vanhempieni luokse on huonot ja matka molempiin venyi nyt kovin pitkäksi. Eikä siinäkään muuten mitään, mutta aina välillä tarvis päästä käymään isälläni auttelemassa muun koirajengin hoidossa.



Hippu on sopeutunut vallan mainiosti, kuten sillä tapana on. Sen kanssa on niin helppo olla ja elää, kun se jättää (suurimmaksi osaksi) sen stressaamisen muille ja kulkee lunkisti mun mukana mihin vaan.
Ainoa "ongelma" meillä on tällä hetkellä on Hippu ja hissin ovet. Täällä on napista aukeavat ovet hississä ja Hippu aina yrittää tunkea itseään sinne ovien väliin niiden sulkeutuessa, niin saa itse aina kiilata koiran hissin nurkaan ettei se pääse testamaan miltä hissin ovet pään molemmin puolin tuntuu.



Sitten ne ikävämmät uutiset...

Paljon blogissakin esillä ollut, Hipun paras ystävä ja leikkikamu Pantse, nukkui torstaina ikiuneen.

Pantse oli oikeastaan koko (valitettavan lyhyeksi jääneen) elämänsä mukana myös meidän elämässä. Oliskohan Pantse ollut sen 4kk, kun yhdessä käytiin sen ja Pinjan kanssa Paneliassa näytteltreeneissä, ja siinä samalla opin tuntemaan sekä koiran että omistajan.
Pantse oli ehdottomasti Hipun paras kaveri. Yhtään muuta koiraa kohtaan se ei ole ollut yhtä avoin ja aina näiden kahden tavatessa, oli Hippu onnensa kukkuloillaan. Perjantainakin kun käveltiin meidän vakiopuiston ohi, alkoi häntä heilumaan ja katse harhaili koirapuiston suuntaan. Jos olisin hihnasta irti päästänyt, olis Hippu satavarmasti juossut suoraan puiston portille.

Pantse oli siis paljon meidänkin elämässä mukana. Sen kanssa pääsin niin elämään ihan tavallista arkea, kuin myös näyttely- ja mätsärikehiin, sekä maastojuoksutreeneihin.
Pantse oli meille tärkeä.
Ja me surraan kuin omaamme.

Pantsen kautta sain myös itselleni hyvän ystävän, jonka kanssa pystyn puhumaan mistä vain ja joka toivon mukaan pysyy meidän matkassa aina. Pinjan.
Me otetaan osaa.

Hyvää matkaa Banaani, Hippu tulee sinne perässä leikkimään sitten kun sen aika koittaa.


 Charlotte'russe Pink Panther "Pantse" 15.8.2013 - 1.2.2018

Kuljemme kuin kuunnellen,
on poissa jotain hyvää.
SItä emme tavoita katsellen,
ja tunnemme surua syvää.