Paaaaljon onnea Milli!

Meidän Milli, joka on ihan liian vähän ollut esillä blogissa, täytti lauantaina 4.6 jo huikeat ja kunnioitettavat kaksitoista vuotta, joten ajattelin omistaa tämän postauksen yksinoikeudella ihan vaan Millille!

Milli on ainut jäljellä oleva jäsen meidän paimenkoiralaumasta, johon sen lisäksi aikoinaan kuului kolme pk. collieta, jotka ovat jo kaikki siirtyneet enkeliksi pilven reunalle, kuka mistäkin syystä. Milli on se meidän perheen ikuinen hönö, muistan kun se joskus nuoremmilla päivillään jopa kävi vähän mun hermoille välillä kun se jaksoi hössöttää ja kulkea perässä ihan joka paikkaan. Pentuiässä sille jäi kerran ongenkoukku huuleen kiinni kun oltiin mökillä ja saatiin keskeyttää mökkireissu hössön seikkailujen takia kun eläinlääkärikeikkaa pukkasi.

Meidän agilityhuippu. Millillä olisi ollut potentiaalia paljon enempäänkin agilityn saralla, valittetavasti sille luoja soi ohjaajiksi kaksi turhan nuorta koiraharrastajaa, jotka vasta opettelivat koiraharrastuksen saloja. Mutta kärsivällinen harrastuskaveri Milli oli, sekä sille oli jo sekin ihan huippua kun pääsi aksaamaan! Pikkusiskoni kanssa kävivät voittamassa vuonna 2010 Nuorten Agilityn SM-pronssia. Not bad. Pari muuta starttiakin Millillä on takana virallisista kisoista, sekä useampia sitten epiksistä. Nopea ja tarkka suorittaja, joka oppi nopeasti jutun kuin jutun, niin agilityssä, kuin muissakin jutuissa. 

Nuoremmalla iällä vähän eroahdistunut, sekä aina oli ihan pakko räksyttää kaikki vieraat jotka meille tuli. Nykyään kun jo ikää on mittarissa enemmän, ei se räksytä eikä jännitä enää. Siitä on tullut sellainen lupsakka koiravanhus. 

Ikä ei vielä sen suuremmin näytä painavan. Muutamaan kertaan mun kanssa päässyt metsään lenkkille vapaana juoksemaan, ja siellä se painelee vinttien perässä tuhatta ja sataa ja sen riemu säteilee ympäristöön.

Ulkonäöllisesti Millistä näkee jo, että ikää on, mutta tosiaan, luonne on täyttä kultaa ja virtaa riittää. Ainoastaan kuulo näyttää heikentyneen, ei aina kuule kun menen käymään kylässä ja voi sitä riemun määrää kun se näkee että oon tullut. Samoin kun muistinvirkistykseksi ollaan temppuja yritetty tehdä, ei niistä oikeen mitään enää tule kun ei Milli kunnolla kuule käskyjä. Ei sillä, etteikö se silti yrittäisi tarjota kaikkia elämänsä varrella oppimiaan temppuja :D Mutta ei niitä temppuja pakko olekkaan tosikkona tehdä (eikä pidäkkään), enkä halua korottaa ääntä Millille edes sen sen takia että se kuulisi käskyn. Antaa toisen tarjota temppujaan ja palkataan niistä. Ei se tuossa iässä enää ole niin viimisen päälle. 

Olen viime vuosien aikana oppinut arvostamaan Milliä ihan eri tavalla kuin joskus. Se on nykyään vain niin herttainen. Ihan täys pösilö edelleen, mutta ei samalla tavalla kuin ennen. Mielettömän rakas koira, joka muistuttaa mua aina siitä paimenkoirien ihanuudesta ja menneisyyden muistoista. Haluan Millin kanssa tehdä niitä muistoja vielä lisää, vaikkakin metsälenkkien muodossa. Ei ole rentouttavampaa kuin metsässä kävely koiran kanssa, jonka häviämistä maailman kartalta ei tarvitse hulluna pelätä (katson nyt teitä arvon vinttikoirani). On ihanaa kun se kulkee siinä lähellä, tietäen että sen mielestä parasta maailmassa on vaan olla omien ihmistensä lähellä. On ihanaa istahtaa kallion laelle katsomaan ja kuuntelemaan hiljaista metsää, kun toinen painautuu kylkeen. Mun pitäisi tehdä enemmän aikaa Millille vielä kun voin, ennenkuin se on myöhäistä. Valitettava tosiasiahan kun on, etteivät nämä rakkaimmat elä ikuisesti. 

Onnea siis Buffing Fair Lady Sofie, Milli! Toivottavasti meillä on vielä paljon aikaa lähteä kävelylle sinne metsään ja tehdä temppuja. Toivottavasti jäljellä on vielä paljon terveitä ja hyviä päiviä, jotka jäävät kauniiksi muistoksi mieleen. 

Kuten ystäväni Hedda (jolla oli myöskin vanhaksi elänyt, nyt jo edesmennyt schapendoes) sanoi kun Millin iästä pari viikkoa sitten juteltiin "mikäs ne schapet luovuttamaan sais". 

Vaikkei schapendoes se "mun" rotu olekkaan, mutta jos Millin vois kloonata, niin kertokaa. Sen mä ottaisin. 

Milli ja Noora, Nuorten Agilityn SM-kisojen karsintaradan voitto 2010

Laitetaan nyt ne kamalimmatkin kun mulla itsellä Millistä niin vähän kuvia on... :D

Noora ja Milli Nuorten Agilityn SM-pronssia 2010! 

Muistatko ystävä pentuuttain

olin suloinen karvakeräsi vain.

Söin kenkäsi, ehkäpä toisenkin

ja tein jälkeni tuolisi jalkoihin.

Oli lätäkkö siellä ja toinen täällä

en muistanut tehdä sitä lehden päällä.

Aina huolella hajustin mattosikin,

kerrassaan tempuin niin taitavin.

Et arvannut, silloin ikää kun saan

nämä temppuni jäävät jo unholaan

ja kun suureksi varttuu pentu tää

on älyä täynnä sen pienoinen pää.

Silloin huomaat sen jo sinäkin

olen aarteesi rakkain ja parahin.

Niin vierivät vuoteni verkalleen,

niistä vuosista muistojen kirjani teen.

Omaa tehtävää rinnallas suoritan vaan

sen huomaan, - hellyytes tuntea saan.

Niin rikas on kaikki eloni tää,

kauniit aatokset sitä vain siivittää,

jos ansiot pienet, tai suuretko lie,

se tässä ei kuitenkaan tärkeintä lie.

Oli mieleni avoin ja rehti se ain

en tunne vilppiä rakkaudessain.

Ohimollani kannan jo hopeaa

se arvoani ansaittua kaunistaa.

Kun sä oot hullu, niin sit sä oot

... Ja hulluus ilmeisesti kukoistaa täällä päässä. Menin sitten meinaan hankkimaan toisen kissan Nellalle kaveriksi.

Ajatus lähti liikkeelle siitä kun mulle tarjottiin kahdeksan kuukauden ikäistä tyttökissaa ajanpuutteen vuoksi. Väkisinhän sitä kiinnostuu heti vaikkei pitäis, tällänen hullu kissanainen kun musta on koirajuttujen ohelle kuoriutunut. Viestiteltiin entisen omistajan kanssa ensin pari päivää, sain kuvia ja mulle kerrottiin kisusta, sittenpä jo soiteltiinkin. Puhuttiin yhdenkin puhelun aikana vähän päälle tunti. Kissan entinen omistajahan on myös Nellan entinen omistaja, siksi mulle tätä kattia tarjottiin, kun osattiin luottaa että täällä olis hyvä koti jossa on aikaa ja huolenpitoa tarjolla.

Kriiseilin aikani, sydän sanoi ehdoton kyllä, haluan tämän kissan ja just tämän, järki vähän (huolestuttavan vähän ainakin jokaisen muun mielestä) yritti sanoa ei, Roni sanoi ei ja vähän vanhemmatkin jarrutteli, vaikkeivat nyt suoraan sanoneetkaan (eivätkä voi estää kun en heidän kummankaan katon alla asu :D). Tosin luulen ettei niillä käynyt mielessäkään että mä menisin ja sen kissan oikeesti kotiin asti roudaisin. Voi kulkaa äiti ja iskä, mun oli pakko. En kaikkia maailman eläimiä voi adoptoida (todellakin tekisin senkin jos vaan voisin), mut sit kun se tulee vastaan niin kyllä sen tietää. Heti kaikessa näkyi ja tuntui se, että uusi kissa on mua varten ja mä sitä. Ensitapaamisella se oikein painautui mua vasten ja puski, sekä kehräsi. Ihan kuin se olis heti tiennyt, että mä oon sen uusi omistaja. Enhän mä voi torjua pienen, viattoman kissanpennun rakkautta. Kukapa voisi. Mä haluan antaa myös tälle uudelle hyvän, pitkän, turvallisen ja tasapainoisen elämän, jossa sille on aikaa ja rakkautta. Yks kivoimmista asioista maailmassa on juurikin kissojen kanssa leikkiminen. Niin paljon on vastaan pitkin nettiä tullut aina toinen toistaan suloisempia, kotia etsiviä kissoja, mutta mikään niistä ei ole kolahtanut mulle samalla lailla kuin tämä. Aina vaan olen sydämeni pohjasta toivonut, että nekin kodittomat löytäisivät ne omat ihmisensä jotka on olemassa juuri niitä varten.

Sain käyttää kyllä ihan kaikki puheenlahjani Ronin suhteen. Siltä tuli hyvin tiukkaa eitä ja mä matelin, lahjoin, suostuttelin ja anelin. Jossain vaiheessa se meni jo itkuksi, niin kovasti olin päättänyt että tämä on se mun toinen kissa. Mut sitten yhtäkkiä se suostuikin. En tiedä heltyikö se kun näki ja ymmärsi kuinka paljon halusin just tämän kissan, vai eikö se vaan yksinkertaisesti jaksanut enää kuunnella mun jankutusta, mutta vastaan väittäminen loppui ja se taisi hyväksyä tosiasiat. Meille tulee toinen kissa.

Lauantaina (28.5) mä sitten hain Lillin kotiin. Roni oli golfkisoissa ja kun tuli kotiin, Lilli oli sängyn alla hengailemassa. Maailman epäluuloisin ilme naamalla (se olis oikeesti pitänyt saada videolle) Roni tuli sisälle ja katteli ympärilleen. Sit vilkas mua ja kysyi että meninkö mä nyt hommaamaan sen kissan. Käskin kattoa vaatelaatikkoon. Sinne se meni ja veti laatikon auki ja näki Lillin.

Vähän yritti ensin olla kuin ei yhtään tykkäis, mutta nopeesti kun silmä vältti oli Roni silittelemässä ja juttelemassa Lillille.

Toisen kissanhan otin pääasiassa Nellalle kaveriksi (ja siksi koska kissat on huippuja). Nellalla on ikävä tapa tylsistyessään käyttäytyä kuin idiootti, ja monilta kissojen kanssa kauan eläineiltä kun olen kysynyt, on ehdotus aina ollut hankkia kaveri. Nellalahan oli kaveri ennen meille tuloaan, ja ajattelin että ihan fine, luulis sen jotain muistavan.

Noh, kun Nella tajusi että reviirillä on tunkeutuja, alkoi hemmetinmoinen sähinä ja murina. Pointsit Nellalle siitä ettei edes ole yrittänyt käydä Lillin päälle. Eikä Lilli kyllä antanut ole paljon aihettakaan, hyvin kunnioittaa vanhemman kissan "otappas kakara vähän etäisyyttä"- käskyjä. Tosin jo sunnuntaina, vuorokauden meillä olemisen jälkeen, veti kissat ihan mieletöntä rallia keskenään ja läpsivät toisiaan ilman sähinän häivääkään. Sähinät ulottuivat lähinnä siihen kun Nella oli syömässä ja Lilli tuli liian lähelle, tai kun Nella oli nukkumassa tai mun/Ronin sylissä ja toinen änki liian liki. Tiistaina jo painivat ja pesivät toisiaan. 

Lilli itsessäänhän on ihan älyttömän hurmaava tapaus. Näyttää hurjan paljon Nellalta, joskin pää on vähän pienempi (pakollinen huomio :D) ja väri tummempi. Pikkunenhan tuo on kooltaan Nellaan verrattuna muutenkin kun ikää on vasta kahdeksan kuukautta. Hassun näköisen siitä tekee se, että sillä on vain joku about kolme valkoista viiksikarvaa, loput mustia, eli se näyttää vähän kovia kokeneelta välillä.

Nellaan tutustuu pikkuhiljaa tosi hienosti, samoin Hippuun. Hipun ilme oli kertakaikkiaan järkyttynyt kun se näki Lillin, mutta ilmeisesti sekin on vaan tyytynyt osaansa että tää kämppä on omanlaisensa eläintarha. Kertaakaan ei ole rähähtänyt, yrittänyt jahdata tai olla muutenkaan ilkeä. Tosin Lilli vähän kammoksuu Hippua edelleen, joten mitään todellista kontaktia ei edes ole tapahtunut.

Luonteeltaan Lilli on kultainen. Siinä missä Nella on vähän tollanen oman tiensä kulkija jolla on tarkat ajat koska tullaan syliin, Lillistä on maailman parasta päästä syliin tai kun joku silittää. Lillin ekana yönä, tai no, mun tapauksessa päivänä yötyön takia, heräsin siihen kun toinen komeesti kehräten tuli nukkumaan mun viereen tyynylle. 

Koneella kun istuu, toinen tulee sohvan selkänojalle taakse makaamaan ja painaa pään olkapäälle. Ja kehrää tosi lujaa.

Huomasin myös, että Lilli noutaa hiuslenkkejä kun sille heittää sellasen. Tätä on suuren huvituksen vallassa leikitty paljon. Ja Lilli on onnessaan. Lisäksi se osaa seisoa pitkiä aikoja kahdella tassulla, ja aina nukkuessaan se kehrää todella lujaa. Nellaa se palvoo, ja sehän sopii Nellalle. 

Tutustumisvaihehan tässä on itsekullakin käynnissä, mutta kaikki näyttää ihan ookoolta. Nellalla on kaveri ja mulla toinen kissa ja Lillillä uusi hyvä koti, josta sen ei ikinä tarvitse lähteä pois. Aika paljon olen valmis uhraamaan nelijalkaisten puolesta. Roni ja Hippu pyöritelkööt silmiään :D

Ja mikä parasta, oon ollut aina vähän "pahana" siitä kun Nella on ihan ominut Ronin omakseen. Sitä se seuraa ja palvoo, käy ensisijaisesti sen sylissä silitettävänä, mun syliin tullaan vaan jos Roni ei oo paikalla. Mutta Lilli näyttää heti keksineen että mä olen se huipputyyppi joka kyllä aina ottaa syliin ja silittää. Tosin se on vähän häiritsevää kun käy vessassa...

Lisäksi lempinimiä on jo kertynyt paljon. Eihän meillä edes kutsuta elukoita niiden oikeilla nimillä juuri koskaan. Hippu on suurimman osan ajasta Hippo tai Piips, Nella on Nebs tai ihan vaan kisu, ja Lillistä on jo tullut jo Lilsberi, Bonnie ja Tilsit (-juusto) :D 

Ja nyt kun äidille kerroin muutaman päivän jälkeen siitä että Lilli on täällä, oli kommentti vaan et "kyllä mä sen arvasin".

Mutta pidemittä puheitta: Tervetuloa meidän perheeseen Lilli!

Ja että näistä huokuu se kaverin tuoma onni. Tosi nopeesti ystävystyneet, ja nyt ovat ihan kovia leikkimään.
Jos ei muuta, niin Nellan kannalta tää oli oikea ratkaisu. Ihan kaikki häiriköinti on loppunut kuin seinään.

Eläinlääkärikeikka ja Rauma Show 2016

Torstai-iltana (12.5) Nellan syliin ottaessani huomasin sen peräpäässä paakun. Olin ihmetellyt jo edellisestä illasta saakka kisun vähän outoa käytöstä, mutta luulin vaan että sillä on tylsää tms. Lähemällä tutkiskelulla selvisi että paakku on ulostetta joka oli takkuuntunut karvoihin, mikä teki ulostamisen kissalle mahdottomaksi. Hirveessä paniikissa ja syyllisyydentunnossa soittelin ensin Ronille Hollantiin (en tosiaankaan tiedä miksi :D mitenköhän se sieltä käsin olisi voinut asiaa auttaa) ja sen jälkeen äitille. Äitin ansiosta sain vähän järjesteltyä asioita päässä, ja vein kissan suihkuun, jos saisin vähän paakkua pehmitettyä ---> sillä tavoin sen selvitettyä itse. 

Noh, jokainen voi varmaan päätellä miten helppo homma kyseinen tehtävä on kissan kanssa. Toisella kädellä yritin pitää kissaa kaulapannasta/rinnasta kiinni paikallaan ja toisella suihkuttaa. Nella huusi kun syötävä ja raapi. Eli suihkuteltua ei saatu kauaa. 

Kannoin traumatisoituneen kissan pöydälle ja yritin taas saksilla ja käsillä irrotella paakkua, mutta lopputulos oli järjetöntä meteliä pitävä, raapiva ja pureva kissa (joka myös ensimmäistä kertaa koskaan sähisi ja murisi mulle), joten pakko oli luovuttaa. Oli siis pakko siirtyä suunnitelmaan B, ja alkaa odotella aamua että voi soittaa eläinlääkärille. 

Aamulla nukuin Rauman kunnallisten eläinlääkäreiden ajanvaurausajan ohi, kiitos Merrin joka oli yöllä mun vieressä nukkuessaan potkassut mun kännykän alas sängystä ja kännykkä oli sammunut. Onneksi Eurajoen kunnallisella oli vielä soittoaika ja sainkin sieltä ekalla soitolla eläintenhoitajan kiinni. Kerroin murheeni ja saatiin aika reilun tunnin päähän. 

Pikkusisko tuli kyyditsemään mua ja kissaa, joten yhdeksitoista ajettiin Eurajoelle. Nella haisi ihan järkyttävälle, mutta ihmekkös se kun housuvilloissa on kiinni kakkapaakku ollut ties kuinka pitkään. Lääkärille päästiin melkein heti kun paikalle tultiin, ja eläinlääkäri kiukkuisen Nellan hännänalusen tsekkasi ja totesi vaan että "joo, kyllä tää on rauhotuksessa tehtävä". Joten Nella unten maille. Kisuparka nukahti aika nopeesti, vähän tuli paha olo ja oksensi kerran. Sain odotella kisun kanssa siihen saakka että se oli unessa, jonka jälkeen lähdettiin Nooran kanssa tunniksi istumaan jonkun marketin kahvilaan. 

Käytiin hakemassa kissa, se oli ihan umpiunessa ja ell sanoikin että voi nukkua vielä useita tunteja. Peräpäästä oli karvat ajeltu ja vähän jännitin miltä kisu näyttää. 

Noora heitti meidät kotiin ja otti samalla Merrin mukaansa, ja mä jäin valvomaan nukkuvan Nellan viereen. 

Soitin äidilleni jos hän voisi töidensä jälkeen tulla hakemaan Hipun lenkille kun en haluaisi kisua jättää. Äiti tulikin ja otti Hipun luokseen yökylään että Nella saa selvitä krapulastaan rauhassa. 

Nella nukkui kolme-neljä tuntia, kerran oksensi mutta jatkoi unta. Siivoilin samalla kämppää ja odottelin. Naureskelin myös itsekseni Nellalle pistettyä vaippaa. 

Kun Nella heräsi, se heräsi ihan yhtäkkiä. Avasin parvekkeen oven ja kissa pomppasi yhtäkkiä vaan pystyyn, vaikka luulin sen nukkuneen sikeästi. Raukka kävi haahuilemassa olohuoneen ympäri horjuen ja yritti ilmeisesti päästä turvaan sängyn alle nukkumaan, mutta uni yllätti, ja se nukahti uudestaan Ronin vaatelaatikkoon. Vaippa oli ilmeisesti myös ollut ihan hyvä keksintö, oli meinaan myös pissannut unissaan. Vaatelaatikossa se nukkui pari tuntia, jonka jälkeen alkoi taas haahuilla ja piipitellä. Otin sen viereeni sänkyyn nukkumaan ja siellä se mun kanssa viihtyikin hyvin. Ainut että aina kun lähdin itse pois sängystä, reppana lähti perään. 

Onneksi oli toennut tarpeeksi siihen mennessä kun lähdin puoli kahden aikaan yöllä töihin, niin uskalsin sen jättää turvallisin mielin kotiin.

Nyt Nella kuitenkin voi taas oikein hienosti, asiointi onnistuu taas ja peräpään karvatkin on ajeltu tosi siististi, vaikka Roni repesikin nauramaan sen eka kertaa nähtyään. Näyttää kuin Nellalla olisi pussihousut jalassa :D 

"Kissalla karvat paakkuuntuneet peräaukon alueelle ja ulostaminen estynyt. Karvoja ajeltu ja alue puhdistettu rauhoituksessa. Kissa saanut antibioottipistoksen, kipulääkettä ja  monib-vitamiinipistoksen." 

Kiitos hyvästä hoidosta Eurajoen kunnaneläinlääkäri Sirpa Varajärvi!

Vaippa ja kaikki... 

Sunnuntaina (15.5) lähdin lähestulkoon suoraan yötöistä (nukuin alle kaksi tuntia) Lotan ja Supin kanssa Rauma Showhun. Fiilis oli siis jotakuinkin nuutunut, eikä kyseisestä reissusta juurikaan jäänyt jälkipolville kerrottavaa. 

Saksanpaimenkoirat oli kehässä vähän kymmenen jälkeen, Supi ekana kehässä. Jo kehää odotellessa kehitettiin elämämme ongelmat. Supi riekkui ja sähläsi, se oli jatkuvasti mun kassin hihnassa tai mun hihassa kiinni ja liikkeistä ei meinannut harjoitelessa tulla mitään. Muutenkin yön töissä olon jälkeen oli hermot itsellä vähän kireenä, joten ei ollut kauheen kaukana etten lyönyt Lotalle hihnaa käteen ja sanonut että "mee itte" :D 

Tsemppasin siinä itseäni ja Lotan kanssa onneksi onnistuttiin tilanteesta huumoria repimään. 

Saksanpaimenilla oli tuomarina Marja Talvitie. Ja olikin muuten ihana tuomari! Hirveen tuiman näkönen kun kehän laidalta katseli, mutta kehässä olikin hirveen ystävällinen ja kiva, jätti todella mukavan vaikutelman itsestään. 

Kehässä Supin liikkeet oli... noh, oli mitä oli. Kyllä se liikkui, mutta ei yhtään niin hyvin mitä mätsäreissä. Voi olla että vähän tartutin omaa stressiäni siihen. Hihna suussa tietenkin mentiin, vaikka kaikkeni yritin asialle tehdä. Edestakaisin liikkeessä se olisi tas halunnut jäädä vetämään köyttä, ja tuomari naureskeli että "ettekö oo vielä päässyt yhteisymmärrykseen kumpi esittää kumman". Ihana tuomari, vaikka Supi vähän perseilikin, vähensi tuomari mun hermostumista huomattavasti suhtautumalla vauvan pelleilyyn huumorilla ja kärsivällisesti. 

Hampaat Supi antoi katsoa hienosti, seisomaan kun yritin saada niin se löi maahan. Kiva. Tuli vähän ikävä vinttikoiria :D Siitä kun sen sai kammettua ylös, se seisoi kuitenkin tosi kivasti, eikä tarvinnut paljon asentoa korjailla. Eli ei Supi ihan ranttaliksi pistänyt, ja tietysti muistan sen nyt, ja muistin sen silloin, että kyseessä on 9kk vanha pentu, joka oli elämänsä ekassa näyttelyssä, joten tuo pelleily kuulunee asiaan.

Supi sai (odotetusti) H:n ja tosi kivan arvostelun. Ja kun saksanpaimenien tuloksia kotona Showlinkistä katsoin, niin ei rodusta oltu valittu edes ROP:ia. 

Kehän jälkeen Lotta lähti Supin kanssa kotiin päin ja itse jäin hetkeksi juuri alkaneeseen kaatosateeseen äitini kanssa kattelemaan collieita ja kävin pyörähtämässä belgikehällä ihailemassa gronttuja. 

Kauaa en kuitenkaan jaksanut paikalla enää olla, vaan äiti heitti mut kotiin ja pääsin nukkumaan mun yöunet. Lopputulemana oli siis osaltani pikaisin Rauma Show ikinä. Yleensä kun kotinäyttelyssä olen viihtynyt melkeinpä koko päivän. 

Eli nokka kohti uusia seikkailuja!

Huomion keskipisteet

Merri tuli eilen (11.5) minilomalle tänne kaupunkiin mun, Hipun ja Nellan kaveriksi. Hengailee täällä  harmillisesti vaan huomiseen, sillä mulla alkaa työt pe-la välisenä yönä. Sellasiakin siis oon saanut! Lisäksi isälläni on nyt jo hirvee ikävä näköjään, sen verran tiheeseen tahtiin soittelee tai pistää viestiä ja kyselee miten kettutyttö jaksaa. Merrin otin tänne lähinnä lisäämään omia aktiviteettejä, koska Roni on ollut sunnuntaista asti työreissussa Hollannissa ja mulla meinaa aika käydä välillä pitkäksi. Onneksi sekin tulee sitten lauantaina aamuyöstä jo kotiin!
Hippukin Merristä ilmeisesti jonkinlaista iloa omaankin elämäänsä saa, sen verran riemukkaasti otettiin "pikkusisko" vastaan. 

Mutta onnea on kivat koirat ja kiva kissa! Hyvin me täällä taas mahdutaan olemaan, Merri on lähes koko ajan parvekkeella, eilen illalla sen sai väkisin raahata yöksi sisälle nukkumaan. Hippu on tollanen kylppärin ja sängynvaltaaja ja Nella nyt nukkuu siellä missää sattuu huvittamaan. 

Otsikkoon viitaten, ollaan tuolla ulkona hipsiessä todellinen koko kylän nähtävyys. Tänään päivälenkillä ei lenkkeilystä meinannut tulla mitään, kun jatkuvalla syötöllä ihmiset pysäytteli ja halus ottaa koirista kuvia ja jutella ja kysellä. Mutta mikäpäs siinä, mielelläni mä kerron näistä ja varsinkin Merri meinasi tukehtua omaan onnellisuuteensa kun sai niin paljon huomiota. Kuvien perään oli tosin lähinnä vaan turistit, joille näistä kertominen mun "loistavalla" englannilla olikin sitten jo vähän haastavampi tehtävä. Onneksi mulla on koirasanasto enkun osalta huomattavasti muuta sanastoa vahvempaa :D Mutta onhan se nyt ymmärrettävää että noita täällä keskustassa ulkoiluttaessa huomiota herättää. Mäkin varmaan kiinnostuisin jos olisin ohikulkijan asemassa ja vastaan kävelis sellanen vähän päälle 160cm likka kahden pienen ponin kokosen koiran kanssa. Ja tosiaan, jos mä jostain osaan vieraiden ihmisten kanssa puhua, se on ehdottomasti koirat. 

Naapuritkin nähtiin kun kotiin tultiin ja siinä näistä koirista juteltiin ja mies siinä ihmetteli kun ovat niin kapeita. Merrihän on vähän *krhm* pulskassa kunnossa (tosin se on laihtunut viime aikoina hyvin) ja siitä sitten naureskellen sanoin että "juu kapeitahan nää on, mutta tää isompi on kyllä tosin liian lihava", johon naapurin mies sitten totesi nauruun reveten että "just joo, ja silti sekin näyttää siltä kuin ois litistetty kahden oven väliin" :D. Ja ihan hyvällä siis sanoi, ovat mun tuttuja muutenkin kun heidän lapsilleen oon lapsenlikkana toiminut. 

Ja Merrikin ilmeisesti vastoin mun omaa näkemystä näyttää borzoilta, kun päiväkoti-ikäiset lapset osasi sanoa että ne on Hipun kanssa samaa rotua keskenään. Jee. Tosin ihan kalju toi koira on kaulasta (edelleen) ja sen takia näyttää joltain kynityltä strutsilta. Kuvissa se jostain syystä onnistuu lähes aina näyttämään ihan suhteellisen normaalilta, toisin kun tosielämässä, että en tiedä sitten onko Merri joko a) valokuvauksellinen, vai B) mun pitäis käydä optiikolla. 

Mutta onhan nää tytöt ihan parhaita anyway! 

Veteraaniluokan avaus ja herra saksanpaimen

Helatorstaina (5.5) lähdettiin Hipun kanssa käymään RESY:n match showssa. Mätsäri järkättiin taas Pick'n Payn pihalla. 

Vapun jälkeen ilmestyi kesä kertaheitolla tänne Raumalle, joten oli tosi kiva viettää mätsäripäivää aurinkoisessa ja lämpimässä säässä. Mukaan mätsäriin mun apukäsiksi ja kuvaajaksi lähti kaverini Linda, josta olikin iso apu. 

Hippu oli ensimmäistä kertaa ikinä veteraaniluokassa, vetskuja ilmottuna 10. Meidän parina kehässä oli pk. pyreneittenpaimenkoira. Hippu oli kehässä taas oma tasainen itsensä, tosin liikkeissä alkoi vähän mopo keulimaan ja Hippu alkoi laukkaamaan :D Otettiin uudestaan toinen kierros kehän ympäri ja se menikin sitten jo niinkuin pitääkin. Tuomari koki valinnan todella hankalaksi ja mietti ja arpoi pitkään kummalle antaa sinisen ja kummalle punaisen. Loppujen lopuksi kuitenkin me se punainen saatiin, kiitos kuulemma kuuluu liikkeille. 

Punaisten kehässä juostiin ja seisottiin ja tuomari käytti taas mukavasti aikaa valinnan tekemiseen. Ilokseni Hippu sijoittui Punaisen kakkoseksi! Saatiin palkinnoksi ruusuke, 3kg Racinelin senioriruokaa, Hurtan Lifeguard kaulapanta (joka on kaiken lisäksi just oikeen kokonen!!!), Best Friendsin lohitikkuja, Best Friendsin dentastixeja ja kakkapussikotelo joka sisältää niitä kakkapusseja. Tosi kivat palkinnot siis! Olen kyllä aina tykännyt käydä RESY:n mätsäreissä juurikin siitä syystä että palkinnot on oikeesti kivoja ja hyödyllisiä.

Ja jälleen, onneksi Linda oli mukana! En olisi ikinä saanut roudattua yksinään tuota tavaramäärää kotiin kun jalkaisin oltiin liikkeellä!

Meidän palkinnot.

Palkintopanta sovituksessa.

Eilen (7.5) lähdin aamulla puoli kymmenen aikaan Lotan ja Supi the saksanpaimenkoiran kanssa Eurajoelle EHY:n mätsäriin kenraaliharjoituksiin. Mehän ollaan ensi viikonloppuna Supin kanssa menossa Rauma Showhun ja virallisen kehään. Voi apua. 

Oltiin mätsäripaikalla ihan ensimmäisien joukossa ja oltiin ensimmäisiä isoihin pentuihin ilmottautuineita. Etsittiin kentän vierestä kiva leiripaikka ja aloin vähän Supin kanssa treenailemaan ja touhuumaan, josko se vaikka kiinnittäisi muhun huomiota eikä vinkuisi Lotan perään, kuten se teki ekan kerran kun nähtiin ja treenattiin. 

Systeemi vissiin toimi, sillä Supi otti muhun hyvin kontaktia ja kuunteli, eikä yhtään vinkunut Lotan perään. Kehää odotellessa tosin herra saksanpaimen pääsi vissiin liikaa ikävystymään, mistä seurasi epämääräistä ujellusta ja hihna suussa edestakas sohlaamista. 

Isoja pentuja ei ollut paljon, sain Supin seisomaan noin miljoona kertaa paremmin kuin viime mätsärissä ja se liikkuikin ihan ok (ei nyt oteta huomioon paria kunnon rallispurttia), jos ei lasketa että suussa on pakko pitää hihnaa samalla. Annoinkin Lotalle kotiläksyksi tehdä asialle jotain :D Asutaan sen verran kaukana toisistamme että ei voida kovin aktiivisesti nähdä. 

Supi sai sinisen nauhan, ja jatkosta meidät pudotettiin viimisinä, koska vain kolme sijoitettiin. Että kai me oltiin joku epävirallinen sinisten neljäs. Saatiin me joku lohdutuspalkinto, ilmainen nimilaattakaiverrus. Siitäkin lahjakortista Supi onnistui innoissaan repäisemään osan irti :D Nimimerkillä kun me mentiin kehään, se repäsi multa numerolapun kokonaan irti. Vissiin liikaa kierroksia toisella. 

Näillä eväillä toivotaan että Rauma Show menee hyvin! 

Vuoden saksanpaimenkoirahandleri.... :D 

Oltiin misseilemässä

Eilen (25.4) oltiin Hipun kanssa misseilemässä satakunnan noutajakoirayhdistyksen järkkäämässä match showssa. Mätsäri pidettiin ihan täällä Raumalla, Pick'n Payn pihalla. Hipun kanssa on viimeksi oltu mätsärissä (ja ylipäätään kehässä) vuosi sitten helatorstaina... Oli siis korkea aika ottaa mun kehäkettu messiin ja päästä sen kanssa pitämään kivaa kehään.
Mätsäripaikalla Hippu oli ihan tohkeissaan, ilmottautumisjonossa sitä sai oikeesti pitää visusti silmällä, kun se olisi ihan hirveesti halunnut leikkiä oikeestaan kaikkien kanssa.
Ilmottauduttiin isoihin aikuisiin, ja ilmottautuessa myös totesin että ens vuonna Hippu on niin mätsäreissä kuin virallisissa näyttelyissä jo vetskuikäinen. Joissakin mätsäreissä se vetskuikä on jo se seitsemän vuotta. Mihin nämä vuodet ovat hävinneet...?

Ilmon jälkeen koikkelehdittiin väenpaljoudessa parkkiksen reunamille, jossa kaivelin näyttelyhihnat, hihapidikkeet ja harjat esiin ja Hippu käsittelyyn. Hetki ehdittiin kahdestaan seisoskella ja ihmetellä, kunnes bongattiin Irmeli ja Lili-collie! Oli kyllä taas niin mukavaa nähdä ja höpötellä parin viime kuukauden kuulumiset. Irmeli oli Lilin kanssa tullut vaan katselemaan, mutta halusi käydä harjoittelemassa vielä tyhjässä kehässä ensi viikonlopun näyttelyä varten. Me avustettiin Hipun kanssa ja käytiin juoksemassa häiriönä Irmelin ja Lilin kaverina kehässä.

Kahdeltatoista paikalle ilmestyi Roni ja mun äitini, jotka tuli meidän kannatusjoukoiksi. Oli vähän kylmä ja välillä sateli rakeita. Isoja aikuisia oli ilmottuna joku abouttiarallaa 35, me oltiin neljäntenätoista kehässä. Tuomarina isoilla oli Carita Natunen, jonka luotsaamalla kehätoimitsijakurssilla silloin pari vuotta sitten olin. Hippu oli tapansa mukaan ihan superhelppo ja kiva esittää, liikkui ihan älyttömän kivasti ja antoi tuomarimme pidellä nätisti. Parikehästä saatiin punainen nauha, mutta jatkokarkeloissa ei tällä kertaa pärjätty. Mutta kivaa meillä oli! Hippu on kyllä ihan ainut laatuaan aivan joka ikisessä asiassa.

Seuraavan kerran suunnataan mätsäröimään helatorstaina, muistaakseni samaan paikkaan. Ja Hipun kanssa tietty. Vaikka Merri sitä kehäkokemusta tarvitsisi kipeesti enemmän, mutta Hippu taas kaipaa huomattavasti enemmän aktiviteettejä .Lisäksi Merri on taas kalju kuin kananmuna, joten tällä hetkellä en kehtaa viedä sitä edes mätsärikehään, mistään virallisesta kehästä nyt puhumattakaan. Ja nyt kun kävin asian tarkistamassa, Hippu on helatorstain mätsärissä veteraaniluokassa. Ai kauheeta.

Nostan mun katseen ja mun suupielet

Mätsärin jälkeisestä flunssasta on vihdoin toivuttu. Ei onneks tarvinnut kun pari päivää maata turhan panttina sängyn pohjalla ja kertaalleen käydä päivstyksessä hakemassa pitkävaikutteisia kipulääkkeitä ja lihasrelaksantteja, kiitos hemmetin kipeiden humahdusten joita mulle alkoi keskviikkona tulla päähän. Mutta nyt taas elämä vähän ees hymyilee, vaikkakin nokka edelleen vuorotelleen vuotaa ja on tukossa.

Lauantaina (2.4) pyysin äitiäni lenkille tänne keskustaan ja niinpä se sieltä sitten tuli Hasjan kanssa meille lenkkiseuraksi. Käytiin Lajon koirapuistolla missä siskokset pääsi vähän rallaamaan, ja otettiin jotain kuvatuksia. Illalla vielä parin käänteen jälkeen sitten eksyin Hipun kanssa äidille (tai tarkemmin äidin miesystävälle kun äiti siellä aika pitkälti koko ajan on) yöksi. 

Sunnuntaina käytiin äitin kanssa kissojen esittelynäyttelyssä Ooperissa. Ihan muuten vaan halusin taas ties kuinka monetta kertaa päästä sinne kattelemaan hienoja kisuja ja kuuntelemaan rotuesittelyjä. Tuli vastaan ihan uusiakin kissarotuja, jonka lisäksi näin yhden kaikkienaikojen lempparirotuni ilmielävänä, American Curlin! Naaww. Lisäksi haavelistalle Maine Coonien ja Norjalaisten metsäkissojen seuraksi pääsi Pyhä Birma, Siperiankissa ja Turkkilainen Angora. Mulla tulee aikanaan kun kissan paikka aukeaa, olemaan edessä suuri ja vaikea valinta :D

Hippu sunnuntaiaamuna tyytyväisenä sohvannurkassa.

Tänään (4.4) tuli kuningasajatus lähteä Hipun kanssa taas koirapolulle tallustelemaan. Tällä kertaa ei vaan huvittanut kävellä Lähdepellolle saakka, joten hypättiin bussiin ja hurautettiin Kourujärvelle. En ole itse ikinä ajellutt mihinkään tuossa Paroalho-Kourujärvi bussissa, joten vähän jännitti että mitä kautta se menee ja missä pitää jäädä pois, mutta aika lähelle polun alkua sitten loppujen lopuksi onnistuttiin jäämään. Lenkki-ilma suosi, aurinko paistoi, oli lämmin ja koko lenkin sai kiertää ilman hanskoja. Jes. Sehän kun tunnetusti on se kunnon kevään merkki. Vähän jopa tuli kuuma, eikä mulla tosiaan ollut mitään eskimovarustusta päällä. Vastaankaan ei polulla tullut kuin yksi bernipentu ja yksi mopsi, muuten saatiin kulkea ihan rauhassa! Alkumatkasta Hipulla oli korvat vähän kateissa, mutta voikohan sitä siitä edes syyttää. 

Lenkin jälkeen kipiteltiin parinsadan metrin päähän taas pysäkille odottamaan bussia ja odotteluaikana Hippu sai kehitettyä taas elämänsä ötökkäongelman. Siihen malliin se pomppi ja napsi ilmasta jotain pörriäisiä kiinni. En valehtele kun sanon, että tuosta koirasta tulee ihan hysteerinen kun alkaa ötökät pörräämään. Mikä urpo. 

Hippu avasi omalla kohdallaan kahluukauden tänään.

Ötökkähysteerikko.

Maailman paras bussimatkustaja!