Meidän Milli, joka on ihan liian vähän ollut esillä blogissa, täytti lauantaina 4.6 jo huikeat ja kunnioitettavat kaksitoista vuotta, joten ajattelin omistaa tämän postauksen yksinoikeudella ihan vaan Millille!
Milli on ainut jäljellä oleva jäsen meidän paimenkoiralaumasta, johon sen lisäksi aikoinaan kuului kolme pk. collieta, jotka ovat jo kaikki siirtyneet enkeliksi pilven reunalle, kuka mistäkin syystä. Milli on se meidän perheen ikuinen hönö, muistan kun se joskus nuoremmilla päivillään jopa kävi vähän mun hermoille välillä kun se jaksoi hössöttää ja kulkea perässä ihan joka paikkaan. Pentuiässä sille jäi kerran ongenkoukku huuleen kiinni kun oltiin mökillä ja saatiin keskeyttää mökkireissu hössön seikkailujen takia kun eläinlääkärikeikkaa pukkasi.
Meidän agilityhuippu. Millillä olisi ollut potentiaalia paljon enempäänkin agilityn saralla, valittetavasti sille luoja soi ohjaajiksi kaksi turhan nuorta koiraharrastajaa, jotka vasta opettelivat koiraharrastuksen saloja. Mutta kärsivällinen harrastuskaveri Milli oli, sekä sille oli jo sekin ihan huippua kun pääsi aksaamaan! Pikkusiskoni kanssa kävivät voittamassa vuonna 2010 Nuorten Agilityn SM-pronssia. Not bad. Pari muuta starttiakin Millillä on takana virallisista kisoista, sekä useampia sitten epiksistä. Nopea ja tarkka suorittaja, joka oppi nopeasti jutun kuin jutun, niin agilityssä, kuin muissakin jutuissa.
Nuoremmalla iällä vähän eroahdistunut, sekä aina oli ihan pakko räksyttää kaikki vieraat jotka meille tuli. Nykyään kun jo ikää on mittarissa enemmän, ei se räksytä eikä jännitä enää. Siitä on tullut sellainen lupsakka koiravanhus.
Ikä ei vielä sen suuremmin näytä painavan. Muutamaan kertaan mun kanssa päässyt metsään lenkkille vapaana juoksemaan, ja siellä se painelee vinttien perässä tuhatta ja sataa ja sen riemu säteilee ympäristöön.
Ulkonäöllisesti Millistä näkee jo, että ikää on, mutta tosiaan, luonne on täyttä kultaa ja virtaa riittää. Ainoastaan kuulo näyttää heikentyneen, ei aina kuule kun menen käymään kylässä ja voi sitä riemun määrää kun se näkee että oon tullut. Samoin kun muistinvirkistykseksi ollaan temppuja yritetty tehdä, ei niistä oikeen mitään enää tule kun ei Milli kunnolla kuule käskyjä. Ei sillä, etteikö se silti yrittäisi tarjota kaikkia elämänsä varrella oppimiaan temppuja :D Mutta ei niitä temppuja pakko olekkaan tosikkona tehdä (eikä pidäkkään), enkä halua korottaa ääntä Millille edes sen sen takia että se kuulisi käskyn. Antaa toisen tarjota temppujaan ja palkataan niistä. Ei se tuossa iässä enää ole niin viimisen päälle.
Olen viime vuosien aikana oppinut arvostamaan Milliä ihan eri tavalla kuin joskus. Se on nykyään vain niin herttainen. Ihan täys pösilö edelleen, mutta ei samalla tavalla kuin ennen. Mielettömän rakas koira, joka muistuttaa mua aina siitä paimenkoirien ihanuudesta ja menneisyyden muistoista. Haluan Millin kanssa tehdä niitä muistoja vielä lisää, vaikkakin metsälenkkien muodossa. Ei ole rentouttavampaa kuin metsässä kävely koiran kanssa, jonka häviämistä maailman kartalta ei tarvitse hulluna pelätä (katson nyt teitä arvon vinttikoirani). On ihanaa kun se kulkee siinä lähellä, tietäen että sen mielestä parasta maailmassa on vaan olla omien ihmistensä lähellä. On ihanaa istahtaa kallion laelle katsomaan ja kuuntelemaan hiljaista metsää, kun toinen painautuu kylkeen. Mun pitäisi tehdä enemmän aikaa Millille vielä kun voin, ennenkuin se on myöhäistä. Valitettava tosiasiahan kun on, etteivät nämä rakkaimmat elä ikuisesti.
Onnea siis Buffing Fair Lady Sofie, Milli! Toivottavasti meillä on vielä paljon aikaa lähteä kävelylle sinne metsään ja tehdä temppuja. Toivottavasti jäljellä on vielä paljon terveitä ja hyviä päiviä, jotka jäävät kauniiksi muistoksi mieleen.
Kuten ystäväni Hedda (jolla oli myöskin vanhaksi elänyt, nyt jo edesmennyt schapendoes) sanoi kun Millin iästä pari viikkoa sitten juteltiin "mikäs ne schapet luovuttamaan sais".
Vaikkei schapendoes se "mun" rotu olekkaan, mutta jos Millin vois kloonata, niin kertokaa. Sen mä ottaisin.
 |
| Milli ja Noora, Nuorten Agilityn SM-kisojen karsintaradan voitto 2010 |
 |
| Laitetaan nyt ne kamalimmatkin kun mulla itsellä Millistä niin vähän kuvia on... :D |
 |
| Noora ja Milli Nuorten Agilityn SM-pronssia 2010! |
Muistatko ystävä pentuuttain
olin suloinen karvakeräsi vain.
Söin kenkäsi, ehkäpä toisenkin
ja tein jälkeni tuolisi jalkoihin.
Oli lätäkkö siellä ja toinen täällä
en muistanut tehdä sitä lehden päällä.
Aina huolella hajustin mattosikin,
kerrassaan tempuin niin taitavin.
Et arvannut, silloin ikää kun saan
nämä temppuni jäävät jo unholaan
ja kun suureksi varttuu pentu tää
on älyä täynnä sen pienoinen pää.
Silloin huomaat sen jo sinäkin
olen aarteesi rakkain ja parahin.
Niin vierivät vuoteni verkalleen,
niistä vuosista muistojen kirjani teen.
Omaa tehtävää rinnallas suoritan vaan
sen huomaan, - hellyytes tuntea saan.
Niin rikas on kaikki eloni tää,
kauniit aatokset sitä vain siivittää,
jos ansiot pienet, tai suuretko lie,
se tässä ei kuitenkaan tärkeintä lie.
Oli mieleni avoin ja rehti se ain
en tunne vilppiä rakkaudessain.
Ohimollani kannan jo hopeaa
se arvoani ansaittua kaunistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti