Lähdettiin eilen Hipun kanssa iltapäivästä Petäjäkseen metsiin seikkailemaan. En edes muista koska viimeksi ollaan oltu metsässä, ainakaan niin että koira on saanut kulkea vapaana. Nyt halusin sen Hipulle suoda pitkästä aikaa, kun sää oli kovin aurinkoinen ja jopa kohtuullisen lämmin.
Hippu sai mennä jolkotella vapaana melkein koko ajan. Varmuudeksi laitoin sille kopan päähän ja se oli siinäkin mielessä ihan hyvä ratkaisu, sillä koppa päässä se kuunteli ja oli hereillä vähän paremmin. Yleensähän kun sen ilman koppaa päästää irti, se häippäsee kuin pieru saharaan. Tosin aina se on takaisinkin tullut. Nyt se kuitenkin kuljeskelli kokoajan näköetäisyydellä ja aina kun pyysin odottamaan, se kiltisti pysähtyi ja odotti että olen tarpeeksi lähellä ja jatkoi taas matkaansa.
Olis kyllä silti ihanaa kun löytyis joku metsä jossa lähin tie on hyyyyyyyvin kaukana ja muutkin kulkijat vähäisiä, niin ehkä uskaltais päästää ton hirmuliskon ihan ilman koppaa vetämään rallia. Kyllähän se aina sen parin ekan spurtin jälkeen rauhottuu ja kulkee siinä lähellä, ne ekat innostumiskilarit vaan on sellasia että sitten mennään eikä meinata :D Onneksi kotikaupungista kuitenkin löytyy ne parit pellot jossa tuota voi pitää suhteellisen huoletta vapaana, pelloille on vaan niin tuskastuttavan pitkä matka meiltä kotoa että ilman autoakyytiä on turha ees haaveilla sinne lähtemisestä ja kun itsellä ei ajokorttia ole, niin olen valitettavasti täysin sen varassa miten kortilliset meitä pääsee kuskailemaan. Onneksi kuitenkin yhdeksänä kertana kymmenestä saadaan itsellemme hovikuljettaja, mutta oishan se nyt kivaa kun ei aina tarvis muita vaivata.
Myös meidän maastoharkkapaikka Harjavallassa on sellainen, että sinne voisin viedä ihan treenien ulkopuolellakin Hipun juoksemaan, vielä ei oo käyty kuitenkaan kokeilemassa.
Olis kyllä silti ihanaa kun löytyis joku metsä jossa lähin tie on hyyyyyyyvin kaukana ja muutkin kulkijat vähäisiä, niin ehkä uskaltais päästää ton hirmuliskon ihan ilman koppaa vetämään rallia. Kyllähän se aina sen parin ekan spurtin jälkeen rauhottuu ja kulkee siinä lähellä, ne ekat innostumiskilarit vaan on sellasia että sitten mennään eikä meinata :D Onneksi kotikaupungista kuitenkin löytyy ne parit pellot jossa tuota voi pitää suhteellisen huoletta vapaana, pelloille on vaan niin tuskastuttavan pitkä matka meiltä kotoa että ilman autoakyytiä on turha ees haaveilla sinne lähtemisestä ja kun itsellä ei ajokorttia ole, niin olen valitettavasti täysin sen varassa miten kortilliset meitä pääsee kuskailemaan. Onneksi kuitenkin yhdeksänä kertana kymmenestä saadaan itsellemme hovikuljettaja, mutta oishan se nyt kivaa kun ei aina tarvis muita vaivata.
Myös meidän maastoharkkapaikka Harjavallassa on sellainen, että sinne voisin viedä ihan treenien ulkopuolellakin Hipun juoksemaan, vielä ei oo käyty kuitenkaan kokeilemassa.
Petäjäksessä olevaan rantaan kun päästiin, Hippu ampaisi heti ilman mietintätaukoa kahlaamaan rantaveteen. Meni niin pitkälle jo että ajattelin sen lähtevän uimaan (mitä se siis ei osaa, koska ei tiedä mitä takajaloilla uidessa tehdään), mutta tyytyikin sitten vain luttaamaan jalat tukevasti pohjassa. Potkaisin omatkin kengät jalasta pois ja lähdin seuraksi kahlaamaan ja meillä oli niin mukavaa! Kahlailun jälkeen istuttiin rantakalliolla yhdessä lähemmäs tunnin ajan auringon lämmittäessä, meri-ilman tuoksuessa ja laineidin liplattaessa. Muuten oli ihan hiljaista. Ja niin täydellistä.
Rantahengailun jälkeen kiivettiin rannasta takaisin ylös metsään ja Hippu sai vielä kipitellä vapaana edeltä, mun tullessa omaa tahtiani perässä ja kuunnelltiin metsän ääniä. Olin onnellinen ja niin jotenkin vapautunut ja rauhallinen. Ja luulempa että Hippu tunsi tismalleen samoin.
Kunnon laatuaikaa maailman parhaimman koiran kanssa, jonkalaista ihminen voi itselleen vain toivoa. Kiitos Hippu et just mulla on just sut.
Sitä hyvää, jota olen aina toivonut,
sitä kaunista, jota olen aina halunnut,
sitä ihanaa, josta olen aina haaveillut,
olen koirassani saanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti