Sairastuvalta hyvää päivää

Kyllähän kaikki meistä (tai ainakin moni) varmaan tietää sen fiiliksen kun kaikki asiat elämässä on vähintään ihan hyvin, eikä oo mitään sen isompia huolia tai murheita joista stressata sen isommin? Moni tietää myös varmasti, että siihen tunteeseen on vaarallista tuudittautua ja tottua, koska kyllä joku yläkerran isäntä huomaa jos sulla menee liian hyvin ja keksii sitten taas jotain "kivaa" sun päänmenoksi, joka sekottaa pakkaa taas hyvinkin perusteellisesti.

Mulle, ja eritoten Hipulle, kävi eilen niin.
Meillähän oli se erkkari häämöttämässä tuolla kolmisen viikon päässä ja fiilis on ollut vähintään mahtava, kun on miettinyt sitä kuinka päästään taas pitkästä aikaa yhdessä kehään hölmöilemään ja näkemään kaikkia ihania tuttuja joiden näkemisestä on jo pidemmänkin aikaa.
Lisäksi mulla piti ens viikolla olla edessä vähän erikoisempi "kesälomamatka", joka olis tarkoittanut siis viikoksi Topin mukaan sen töihin lähtöä. Eli ajelemaan rekkaa ympäri Suomea. Jooh, hullulla on halvat huvit ja idiootilla ilmaset.

Noh, ne ajatukset on nyt ainakin toistaiseksi jäähyllä, otetaan ne uudestaan käsittelyyn aikaisintaan parin viikon kuluttua. Mitään ei nyt ihan lopullisesti oo kuopattu, aika näyttää kuinka käy. Tai sinne reissuuni pääsen kyllä, hieman myöhemmin vaan kuin nyt tulevana maanantaina. 

Hippu on koko tän kuluneen viikon ollut apaattinen. Sitä on ylipäänsä välillä vaikea huomata jos se yhtäkkiä muuttuu sellaiseksi, koska sisätiloissahan se on aina todella hiljainen ja huomaamaton. Mutta lenkillä se on ollut vaisu ja keskiviikkona koirapuistossa kavereiden kanssa käydessä, sitä ei kiinnostanut pätkääkään leikkiminen, rähähti vaan kun kaverit tuli hakemaan leikkiin.
Lisäksi se on juonut ihan armottoman paljon ja välillä vähän piippaillut.
Mä tyhmyyksissäni en koko viikkona sen isommin uhrannut sille ajatusta, aattelin että sillä on taas joku tollanen kummallinen aikakausi menossa ja mua lähinnä ärsytti se ajoittainen läähättely ja itkeminen. Kyllä ihminen voi olla sokea.
Vasta torstai-iltana aloin oikeasti miettiä tuota sen juomisen paljoutta ja vaisuutta, joten pistin äitille viestiä asiasta. Käski katsoa koiran hännän alle ja tein työtä käskettyä mutta eipä siellä mitään tavallisesta poikkeavaa ollut, joten edelleen tyhmyyksissäni menin sillä ajatuksella että "se nyt vaan on tollanen".

Eilen aamusta sitten olin itse (kauhean päänsäryn ja pahanolon kanssa) menossa olkkarin lattialla makaavan Hipun ohi vessaan, kun huomasin sen housukarvojen olevan veressä. Siirsin häntää syrjään ja hännän alunen ja perskarvat ihan veressä/limassa.
Ensimmäinen soittokohde oli äiti, jonka jälkeen soitin Annan eläinlääkäriserviisiin. Heillä päivä ihan täynnä ja ohjeistivat soittelemaan Turkuun. Noh, Turkuun en soittanut, vaan ihan meidän Rauman Evidensiaan, josta myös sain kuulla päivän olevan hyvin täynnä, mutta aivan ihana henkilökunta raivasi aikatauluihinsa meille tilaa, mun kerrottua oireita. Aika saatiin onneksi heti parin tunnin päähän mun soitosta.

Lähtöä odotellessa syyttelin itseäni ihan älyttömästi. Pitäishän mun nyt herranen aika oma koirani tuntea, jonka kanssa oon tätä taivalta kulkenut jo kahdeksan vuotta! Miten voikaan olla niin sokea ja tyhmä. Onneksi toi alkoi sit vuotaa, että siinä vaiheessa tajusin soittaa apua. Muuten olis ehkä ollut liian myöhäistä...

Kahdelta mentiin Evidensiaan ja mun helpotukseksi eläinlääkäriksi osui Hippua myös epilepsian osalta hoitanut ihana ell.
Lääkäri kurkkas hännän alle, jonka jälkeen ajeltiin mahan alta vähän karvoja ja ultrattiin. Kohtu täynnä märkää ja kommentti oli vain yksiselitteinen "tää tarvii kyllä leikata". Tähän oltiin kyllä ihan varauduttukkin, kun mullekkin valkeni siinä vuodon alettua että kyseessä melko sata varmasti kohtutulehdus, joka sitten tosiaan olikin.
Hippu antoi varmasti kovista kivuistaan huolimatta lääkärin hienosti tutkia.
Nukutusta varten siirryttiin isompaan huoneeseen, jossa koiraparka kävi heti maate ja nukutteen saatuaan simahti kyllä todella nopeaan, viimeksi kun se ei millään olis halunnut nukahtaa. 

Voi mun pieni potilas...

Saatiin ohjeet tulla hakemaan Hippu parin tunnin kuluttua ja lähdettiin äitini kanssa kotiin. Tai mä menin kotiin kärvistelemään ja äitini omille asioilleen.

Vähän neljän jälkeen palattiin klinikalle, jossa koiran tikkaus oli vielä vähän kesken, joten jouduttiin hetki odottelemaan. Eläinlääkäriopiskelija siinä meidän odotellessa kertoi kohdun olleen hyvin suuri ja täynnä märkää, joten varmasti on kipuja ollut. Siitä kertoo jo sekin että kohdun poistuttua, oli Hipun elintoiminnot heti parantuneet. Leikkaus oli kuitenkin mennyt hyvin ja samalla oli kontrolloitu verinäytteestä pitoisuuksia epilepsialääkityksen osalta. Fenobarbitaalitaso ei kuitenkaan ollut riittävä, joten annostusta nostettiin kahteen pilleriin aamuin illoin. Tason pitäisi siis olla 40, Hipulla se oli 35, joten lääkitys ei tällä hetkellä aja asiaansa.
Lisäksi saatiin tietysti antibiootit, joita tarvis syödä nyt puolitoista aamuin illoin kymmenen vuorokautta ja tikit saa käydä poistattamassa 10-14 päivän kuluttua.

Saatiin mennä hakemaan Hipsteri mukaamme. Raukka oli ihan tukka silmillä, vailla mitään käsitystä oikeastaan mistään. Ylös ei olis jaksanut millään nousta, kieli roikkui suusta ja silmät vaan seisoi päässä. Pienen kannustuksen jälkeen kuitenkin reipas pieni keräsi tarpeeksi voimia noustakseen ja huterasti käveli mun vierellä ulos, ja autoonkin kiipesi aivan itse.

Illaksi mentiin toipumaan äitin luokse, josta kotiin palattiin kymmenen maissa, kun askel kulki jo vähän paremmin.
Kotona se vähän hämmästeli kaikkea, mutta tuli kyllä mun perässä esim. keittiöön ja joi hyvällä halulla. Sänkyyn olis ilmeisesti ollut isompikin hinku mennä koisimaan, mutta se nyt toisen harmiksi valitettavasti kiellettiin, ettei hyppimisen yhteydessä haava repeä. Myös vakiopaikka vessa olis ollut korkeella haaveiden listalla, mutta sekin nyt Hipulta evättiin, koska on silloin mun näkökentän ulkopuolella ja kauluri päässä kolisee vaan pisin seiniä jos sinne itsensä änkeää, kyseinen wc kun ei ole mikään tilaihme.
Parvekkeelta hain kuitenkin lohdutukseksi pehmeän patjan, jolle Hippu pienten neuvottelujen jälkeen asettui ja nukahti. Mitään syötävää ei huolinut ja muutenkin oli edelleen vähän poissaoleva. Lisäksi haisee nyt vähän pahalle, kun sitä kohdunkaulaa on kuitenkin tuonne jäänyt, niin ns. tyhjennysvuotaa limaa, joka ei ole mikään hajuista hienoin.

Yö meni varsin rauhallisesti, kauluri päässä toinen nukkua puksutti koko yön samassa paikkaa. Kaksi kertaa aamyön tunteina heräsin sen itkuun. Tosin toisen itkun syynä oli se, että oli asettunut ihan ihme asentoon makaamaan ja toista etujalkaa sattui. Hipusta siis ilmeisesti tulee neliraajahalvaantunut kauluri päässä. Itku loppui siis siihen kun kävin kääntämässä koiran kyljeltään makaamaan ja rauha palasi. Toiseen itkuun auttoi vaan se, että nousin hetkeksi ylös käydäkseni vessassa ja nopealla silittelyhetkellä.

Tämä päivä on kulunut myös hyvin rauhallisesti. Ei tuo edelleenkään syö ja antibioottien annosta kehkeytyi taas tahtojen taisto kun leuat lyötiin tiukasti lukkoon ja suuta ei avattu. Mutta hätä keinot keksii ja mulla ei tän kuurin jälkeen ole varmaan ainuttakaan hiusta päässä.
Asioilla kun ulkona on käyty, niin kulkee hyvin hiljakseen perässä onnettoman näköisenä. Nyt pidänkin ainakin viikonlopun ja ehkä alkuviikon sitä linjaa, että ulkona käydään vain asioilla. Sit kun reipastuu ja alkaa paraneminen kunnolla, niin voidaan taas alottaa vähän pidemmät lenkit.
Haavakaan ei onneksi (ainakaan vielä) kiinnosta Hippua yhtään, kun olen sen antanut nyt tässä olla ilman kauluria mun ollessa samoissa tiloissa vahtimassa/hereillä.
Makuulle meno ja nouseminen on myös vähän hankalaa, varsinkin makuulle mennessä huutaa kuin syötävä, joten mielenkiinnolla odottelen koska naapurit alkaa ihmetellä mitä täällä tapahtuu.

"Olen Hippu, enkä arvosta tätä tilannetta nyt yhtään."

Mutta se oli sitten sellanen keissi tällä kertaa. Sen päätöksen tämän spektaakkelin jälkeen tein, että vastaisuudessa leikkautan narttukoirani, niin välttyy sitten tältäkin. Harmittaa paljon se, etten tajunnut tilannetta ns. ajoissa, vaan annoin toisen kipuilla pahimillaan koko viikon. Nyt oon vähintään sen velkaa Hipulle, että hoidan sen parhaani mukaan kuntoon ja pidän siitä hyvää huolta. Toivotaan myös että paraneminen lähtee sujumaan, eikä mitään takapakkia pahemmin ainakaan tulisi. Tämähän oli nyt Hipun ensimmäinen isompi operaatio, ja jo nyt näkee että mikään maailman reippain toipilas se ei ole. Mutta tosin alkaahan sillä tota ikääkin hiljakseen olemaan jo.

Erkkaria tosiaan pohditaan myöhemmin tarkemmin. Vielä en oo täysin poissulkenut jos se tuosta oikeesti hyvin paranee ja on voimissaan erkkarin tullessa. Meitähän kun ei nuo antidoping-säännöt koske, koska kyseessä epävirallinen turistiluokka. Ihan koiran ehdoilla nyt mennään.
Se toinen reissu toteutunee parin viikon kuluttua myös, mikäli kaikki on hyvin. Äiti on luvannut ottaa Hipun hoteisiinsa reissuni ajaksi.

Nyt vaan keskitytään paranemiseen ja siihen että vastoinkäymiset kuuluu elämään. Mä jo eilen kirosin jossain pienessä paniikissa että en ikinä enää ota koiraa, aina vaan on surua ja murhetta. Mutta tiedän pyörtäväni puheeni aikanaan, koirat kun vaan on osa mua ja tekee musta kokonaisen. Vaikka tiedänkin että Hipun poismenon jälkeen en aikoihin koiraa itselleni ota, mutta varmasti en loppuelämäkseni koirattomaksi jää.
Ja onhan koirista loppujen lopuksi ihan älyttömästi enemmän iloa kuin murhetta. Tälläset vaan kuuluu koiranomistajan elämään. Niiltä välttyy jos ei koiraa ole, mutta silloin on myös tuhannesti ankeempaa.

Hippu on mulle tärkein aarre maailmassa ja tärkeintä on, että tällä kertaa se saatiin pelastettua ja saadaan jatkaa meidän taivalta vielä toivottavasti pitkään.
Niin kiitollinen siitä että tuossa se nukkuu ihan mun lähellä sohvan vieressä. Vielä kun suostuis sen kipulääkkeen ottamaan niin munkin olis parempi olo.