Hihnanpää kitisee

Hipun märkäkohdun leikkauksesta on huomenna kulunut viikko ja mä olen niin loppu. Vaikka tärkeintä onkin että koira selvisi ja paranee, niin ei tuo kyllä kaikilta osin ainakaan se mikään maailman helpoin toipilas ole.
Antaa kyllä haavaa tarkastella ja putsailla tarpeen mukaan, mutta suunnilleen kaikki muu ihan kauheen härdellin takana. Täydellinen syömälakko kesti lauantai-iltaan, jolloin (luojan kiitos) Topi sai sen vähän syömään. Olin lähikaupassa käymässä kun yks soittaa mulle ihan tohkeissaan et sai Hipun ottamaan vähän meetvurstia ja hyytelölihaa. Tästä onnellisena koikkelehdin kotiin, jossa pistettiin Topi ekaa kertaa  "tositoimiin" ja lykättiin namien sekaan antibiootit ja kipulääkkeet. Nekin Hippu otti kiltisti, kunhan mä olin visusti poissa sen näkökentästä. Teki mieli sanoa Topille että se ei meekkään viikoksi töihin, vaan jää Hippendaalenin omaishoitajaksi lääkitsemään sitä.
Alkoi kyllä multakin pikkuhiljaa ottaa lääkkeet hyytelölihan (joka on ihan tarpeettoman kallista meikäläisen budjetille mut menkööt) kanssa, joten siitä on nyt päästy sentään yli.

Toinen ja mua eniten rasautteleva "sivuvaiva", on tuo että tosta koirasta oikeesti tulee aivan täysin neliraajahalvaantunut kun sille yöksi pistän kaulurin kaulaan. Ei puhettakaan että liikkuis yhtään mihinkään oma-aloitteisesti, mutta sit joskus yön pimeinä tunteina se liikkumattomuus alkaa tuota kuitenkin nyppiä ja alkaa sen sortin valitusvirret soimaan että oksat pois.
Neljä yötä mä heräilin useita kertoja yössä siihen valitukseen. Välillä auttoi kun kävi hetken pitämässä seuraa, välillä ei mikään. Maanantai-tiistaiyönä mulla vähän keitti jo yli kun kolmelta yöllä heräsin taas siihen möykkäämiseen mitä se vessassa piti, että turhautumisesta itkien menin kattomaan miten tällä kertaa voisin auttaa.
Käskin lopulta vaan kylmästi koiran ylös ja se nousikin, mutta raahusti päätä roikottaen seiniin törmäillen mun perässä kohti olkkaria. Siinä vaiheessa kun se jäi kauluristaan kiinni Topin työkenkään eikä päässyt ilman apua siitäkään irti, en oikeesti tiennyt olisko pitänyt itkeä vai nauraa.
Viime yö oli nyt leikkauksen jälkeen ensimmäinen jonka sain nukkua heräämättä kertakaan tuon mölinöihin, tai sit mun melatoniinit ja valmis univelka toimi oletettua paremmin, enkä vaan oo herännyt siihen.
Anna mun kaikki kestää.

Ulkona on alkanut jo reipastumaan ja on pari pidempää kävelyäkin jo tehty, mutta mitään kovin pitkiä ei nyt vielä kuitenkaan tehdä, ettei hyydy sitten matkan varrelle. Välillä kun tulee tosi reippaasti mukana, välillä taas laahustaa hiljakseen mun perässä.

Sänkyynkin on taas saanut luvan mennä, kun pienten keskustelujen jälkeen tajusi kiivetä sinne rahin kautta jonka oon työntänyt sängyn jalkopäähän. Niin ei tarvii hypätä. Se on sentään ilmeisesti saanut tuota vähän paremmalle mielelle, kun pääsee pehmeeseen sänkyyn välillä vetelemään hirsiä.

Haava on ihan siisti, eilen käytiin se tosin huuhtomassa äitini luona, kun eritti vähän jotain. Huuhtelun jälkeen kuitenkin ihan siisti ja ei mitään ihmeellistä.
Vähän on haava siinä mielessä alkanut jo kiusaamaan (?kutisee kai), että ulos mennessä tuon kävelytyyli omasta mielentilasta riippuen välillä vähän naurattaa. Hississä yrittää aina vetää ittensä ihme kasaan päästäkseen tutkimaan haavaa, mutta onneksi ulkona unohtaa taas koko asian, eikä se palaa mieleen enää sisälle tullessakaan.

Voimat on itsellä vaan vähän loppu. Oon koko viikon omistanut aikani täysin vain ja ainoastaan tuolle koiralle, eikä se tee siitä aina helppoa. Mut nää on näitä mitkä taas kuuluu elämään ja tokihan mä Hipun kuntoon hoidan parhaani mukaan, vaikka välillä tekiskin mieli hakata päätä seinään sen sadan ja yhden oikuttelun kanssa. Luojan kiitos sillä on tikkien poisto ens keskiviikkona! Jä mä pääsen sille mun niinkutsutulle "kesälomareissulle" piakkoin. Tulee niin tarpeeseen.

Niinjuu ja kaiken lisäksi Hipulla on ilmeisesti myös jonkinsortin ummetusta ilmassa. Aina paranee. Wish me luck.