Eilen (12.12) oli sitten se viikonlopun ajan huolella panikoitu retki Evidensiaan ja verikokeisiin Hipun kanssa. En valehtele yhtään, kun sanon että sunnuntain ja maanantain välinen yö meni tosi vähäisillä ja huonoilla yöunilla ko. reissua stressatessa.
Onneksi viikonlopulle sai vähän muutakin ajateltavaa, kun vietin yhteensä jonkun about 10h messarin livestreamin ääressä. Joku ei-niin-koiraihminen vois pitää ehkä hiukan kajahtaneena :D Mutta tulipa ainakin nähtyä ees netin välityksellä ihan huikeen hienoja koiria ryhmäkehissä, vaikka lauantain Best In Showsta en ollut kyllä yhtään tuomarin kanssa samaa mieltä, mut niinhän se on että kyseessä on arvostelulaji.
No nyt eksyin aiheesta ja pahasti.
Aika meille oli 17.00 ja hyvin stressaantuneena kävelin Hipun kanssa lääkärille, jossa meillä oli äitin kanssa treffit sovittuna. Eläinlääkäriasema kun tuli näkyviin, teki hetken mieli tehdä uukkari ja palata kotiin. Ja mä stressaan hyvin paljon monista asioista (välillä ihan suhteettoman paljon), mutta tällästä stressiä ei hetkeen oo sit ollutkaan. Vedin syvään henkeä pari kertaa ja jankutin itelleni että koiran parhaaksi nyt ollaan menossa, tuli vastaan sit mitä ikinä tahansa.
Saatiin odotella meidän vuoroa aika pitkään kun elli oli myöhässä. Jo odotustilassa meinasin romahtaa kun jonkun äitin työkaverin (?) kissa oli lopetettu ja se omistaja tuli itkuisena sitä hakemaan. Oli niin lähellä etten itte pillahtanut itkuun kun se kissa tuotiin kopassa omistajalleen.
Hippu otti odotellessa kuitenkin ihan chillisti ja se innostui ihmisväelle tarjolla olevista joulupipareista ihan älyttömästi :D
Koska ellillä kesti ja kesti, tuli hoitaja lopulta pyytämään meidät vastaanottohuoneeseen ja alkoi ottaa verikokeita. Hippu antoi nätisti ne ottaa, vaikka toimenpide tuntui kestävän ja kestävän, kun ei sitä verta oikeen meinannut tulla. Homma kun oli hoidettu, saatiin mennä odottelemaan taas tulosten valmistumista.
Odottelun jälkeen tulikin jo lääkäri pyytämään meitä haastateltaviksi ja tutkittavaksi. Kerroin kohtausten oireita ja kestoa, vaikkakin luultavasti elli sai musta taas ihan vajaaälyisen kuvan. Olin niin hermostunut, että mun vastaukset oli aivan liian epämääräisiä ja valitettavasti tajusin sen ittekkin. Elli kuunteli sydäntä, katsoi hampaat ja jollain lampulla silmät, tunnusteli kaulaa, kuonoa ja päätä, sekä taivutti niskaa/kaulaa. Kaikkeen tähän Hippu suhtautuu tyynesti. Kertomani perusteella veikkasi tämäkin lääkäri epilepsiaa.
Tulokset tuli samalla kun huoneessa oltiin ja niissä oli sitten jotkut verihiutaleet tai jotkin olleet niin päällekkäin (???), että jouduttiin ottamaan uusi putkilo verta toisesta etujalasta, josta verta tulikin sitten paljon paremmin kuin toisesta.
Näitä tuloksia odotellessa sain melkein slaagin kun labrahuoneeseen yhtäkkiä pakkautui kaksi hoitajaa ja elli, joten olin ihan varma et nyt sieltä löytyi jotain ihan kauheeta.
Tulokset tuli ja mitä nyt yhtään muistan, niin olivat ihan priimaa, paitsi kolesterolissa oli jotain pientä mutta ei lääkäri tuntunut olevan mitenkään kovin huolissaan.
Hoitomuodoista/lisätutkimuksista keskustellessa oli vaihtoehtoina epilepsialääkitys, magneettikuvaus, odottelu ja tarkkailu tai kohtauksen päällä ollessa käytettävä lääkitys. Mä olin tässä kohtaa jo sellasen slaagin partaalla et musta ei saanut enää mitään järkevää irti, mutta jotenkin vaan äitin ja ellin kanssa tultiin yhteistuumin lopputulokseen, että Hipulla aloitetaan loppuelämän kestävä epilepsialääkitys.
Musta tuntui että mä kuolen. Ihan kun joku ajanjakso elämässä olis päättynyt. Tajusin päätöstä tehdessä, että se on goodbye vaan maailman rakkain näyttelyharrastus. Vaikka kuulostaa varmaan ihan äärettömän pinnalliselta, että päällimmäinen murhe sillä hetkellä oli se, en voi sille mitään. Näyttelyt on mun ainut harrastus jota rakastan ja jota oon Hipun kanssa voinut ns. tavoitteellisesti harrastaa. Ja nyt se kaikki katosi. Mä odotin niin kovasti ensi vuotta ja sitä et päästään veteraaniluokkiin, puolivakavissani mietin jo et lähdettäis vuoden päästä messariin kokeilemaan jos saatais veteraanivoittaja-titteli. No ei vissiin lähetä. Löysin keväälle jo yhden maailman otollisimman näyttelyn jonne mennä vetskuluokat korkkaamaan, mut ei väkisin.
On meillä tosin edelleen mätsärit ja päästään jopa kerran vuoteen borzoiklubin erkkariin turistiluokkaan, mut ei se nyt vaan oo sama. Vaikka ei olla käytykkään taas kahteen vuoteen virallisissa, on silti se ovi ollut raollaan ja mahdollisuus olemassa.
Merrikin mulla toki on, mutta se nyt vaan on ihan päivänselvä totuus, että se ei mikään kehän kaunein ilmestys ole. Yli puolet vuodesta se on ihan karvaton (en ees tajua miten on mahdollista) ja aina kun sitä suunnittelee johonkin vievänsä, se ainakin tiputtaa ne vähätkin haivenensa. Ja Merri kun ei ole mikään kaunis näky bikinikuntoisena. On sillä ihana luonne, kaunis pää ja väri, mutta siitä puuttuu se jokin. Ja se on kun joku sahapukki kehässä, siitä puuttuu se Hipulla oleva karisma.
Ja on mulla se Pinjan podenco Aku, jota saan raahata kehissä niin paljon kuin sielu sietää, ja Lottakin sanoi et voin käyttää sen labbista kehissä, mutta ei se oo sama kuin oman koiran kanssa vaikka miksi Best In Showksi yltäis näiden koirien kanssa. Silti tietysti hyvin kiittollinen olen, että ihmiset on valmiita mahdollistamaan mun harrastuksen jatkuvuuden mun niin halutessa. Että on mulla ympärillä kuitenkin aivan ihania ihmisiä.
Tottakai pääasia on että Hippu on ilmeisesti kuitenkin siinä mielessä terve, että mun ei kannata vielä hautakuoppaa kaivaa, vaikka se nyt ilmeisesti virallisesti onkin epileptikko. Silti mulla on maailman paras koira mun kaverina ja lenkkiseurana, eikä yksikään epilepsia estä meitä vaikka panostamasta siihen puskatottikseen, eikä osallistumasta mätsäreihin. Kyllä mä tästäkin vielä puolensa löydän varmasti, kunhan ensijärkytyksestä on toivuttu. Olihan meinaan ihan pelkkä diagnoosikin aika iso "shokki" itsessään. Nimimerkillä eilinen ilta meni pitkälti itkiessä, vaikka Roni parhaansa mukaan yritti lohduttaa ja piristää.
Äiti kyllä heitti ajatusta ilmoille viestissään, että jos ei vielä lääkintää alotettais, vaan katottais kuitenkin vielä jonkunaikaa, mutta en mä sitten tiedä siitäkään. Jos sillä lääkityksellä kuitenkin vois mahdollistaa koiran parempaa elämää, sillä kyllähän se nyt on mulle ihan 100-0 tärkeempää kuin yksikään koiranäyttely.
Mut että sellanen takaisku tälle vuodelle. Tästä on suunta vain ylöspäin, sekä tuo tekstin otsikko on ehkä maailman paras muistutus tälläsinä hetkinä. Kiitos vaan Harry Potter ja Dumbledore, viisaita sanoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti