Voi surku...

Niih. Kirjoittelin vuosi sitten syksyllä (tosin hyvin lyhyen kaavan mukaan, lähinnä maininnalla) siitä miten Hippu sai ilmeisesti epilepsiakohtauksen ja asian jätin siihen. Noh, nyt en jätä vaan avaan asiaa vähän enemmän ja kerron tämän hetken kuulumiset asian tiimoilta, aloittaen viimeisimmästä. 

Viime sunnuntaina (9.10) oltiin Hipun kanssa ihan normaaliin tapaan lähdössä ulos iltapissalle. Ulos lähtöä tekevä koira oli normaaliin tapaan todella iloinen, häntä heiluen ja silmät loistaen odotteli että saan topattua itseni kylmyyttä vastaan ja avaan oven. Hississä ja vielä ulko-ovella oli innoissan sohlaava Hippu. Päästiin meidän rapun ovelta kuljettua ihan muutama metri kun huomasin että mun taakse jättäytynyt koira kaatuu maahan. Ensimmäinen ajatus oli että se kierii, koska sitä se harrastaa ulkona. Hajuissa kierimistä. Mutta yhtä nopeasti tajusin ettei se sitä asfaltilla ikinä tee, ja siinä vaiheessa koira jo alkoi kouristella. Nopeesti kuitenkin sain reagoitua valtavasta säikähdyksestä huolimatta ja olin kontallaan koiran vieressä. Pidin sitä maassa ja yritin jutella rauhoittavasti kun raukka kovasti yritti kouristuksista huolimatta ylös. 

Kouristukset eivät kestäneet kauaa, vaikka itsestä se tuntui ikuisuudelta ja mua sattui niin paljon katsoa sitä, tietäen että en juuri nyt voi tehdä mitään. Siellä mä istuin itkien pimeessä syysillassa peläten että rakkain asia mun elämässä kuolee mun käsiin. Vaikka äiti sanoikin kun tän sille kerroin, ettei se varmaan oiskaan Hipulle se paskin paikka kuolla. 

Kouristukset kun loppui, Hippu kuitenkin kampesi itsensä heti ylös. Soitin välittömästi äitille ja puhelun aikana kierrettiin vaan sen verran ulkona että tekee asiansa ja palattiin heti kotiin. Kotona edelleen jossain sokkitilassa sain Ronille kerrottua mitä oli tapahtunut. Roni on ihan koukussa xboxilla pelaamiseen ja normaalisti sitä ei saa siitä hereille millään, mutta kun se tajusi mitä oli tapahtunut, loppui pelaaminen kuin seinään ja kuulokkeet lensi sohvan pohjalle. Kyllä sekin niin vain Hipun on ottanut omakseen ja enempää en kai voisi toivoakkaan. 

Tiistaina soitti Hipun kasvattaja Päivikki, joka oli mun facebookista lukenut kohtauksesta. Juteltiin ja pohdittiin mikä voisi olla, onko se epilepsiaa, vai onko mahdollisesti esim. päässä kasvain joka sen aiheuttaa. Mene ja tiedä, mielessä silti on taas ollut sunnuntaista asti joka päivä monta kertaa. Ja voin vain sanoa että on onnea matkassa, kun ihanan koiran lisäksi olen saanut noin ihanan kasvattajan sille. En tykkää yhtään puhua puhelimessa kun suunnilleen äitini ja isäni kanssa, muuten jännittää liikaa. Mutta Päivikin kanssa oli heti helppo puhua, vaikkei olla (facebookkia lukuunottamatta) juteltu yli kahteen vuoteen. 

Töissä kohtaukset tuli puheeksi työkaverini/työpaikkaohjaajani kanssa, jolla myös koiria. Hänen koirallaan ollut kohtauksia myös ja myöhemmin paljastui aivokasvaimeksi. Uskaltaako tässä enää nukkua?

Ensimmäinen kohtaus tuli syyskuussa 2015, lyhyesti selitettynä Hippu oli muistaakseni kiipeämässä sohvalle ja oli siitä kaatunut lattialle. Itse olin nukkumassa ja heräsin siihen kun Roni tuhannen paniikissa tuli ravistelemaan ja huutamaan että mikä Hipulle tuli. Siitä kun sain pään toimimaan, näin koiran kouristelevan lattialla ja yrittävän nousta ylös ja sohvalle. Koskaan elämässäni en ole niin nopeasti kyllä sängystä noussut kuin silloin. Silloinkaan kohtaus ei kauaa kestänyt ja soittelin seuraavana päivänä meidän eläinlääkärille joka kertomani perusteella veikkaili epilepsiaa. Mutta mistä sitä tietää ennenkuin asiaa alkaa tutkimaan. 

Mun pahin pelko on, että jos (ja kun) sitä aletaan jossain vaiheessa tutkimaan, sieltä paljastuu kasvainta tai jotain muuta. Mä tiedän sen, että multa lähtee järki kun Hippu kuolee. Mä en osaa edes kuvitella elämää sen jälkeen. Mä tarkkailen sen jokaista liikettä ja ilmettä, peläten kokoajan että jotain sattuu tai että sillä on jokin vikana. Vaikka siltikään en sitä päiväkään turhaan pitäisi hengissä, jos tietäisin sen kärsivän. Tiedä sitten kuka meikäläistä pitää hengissä kun se päivä koittaa, että tarvii sanoa ne viimeiset heipat. Mutta onneksi mulla on nyt täällä hyvin iloinen ja aktiivinen koira, joka on ihan liekeissä syksystä ja lehdistä. Ihan kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan, se on vain oma itsensä. Ja mä toivon hartaammin kuin mitään, että se olisi sitä vielä pitkään. Siinä on kyllä koira, jonkalaista toista ei koskaan tule olemaan. 

Jenni 14v ja Hippu n. 4kk vuonna 2009
Sielunkumppanuutta alusta asti.