teillekin koulutöitä!

Kirjoitin koiraharrastuksestani aineen koulussa ja kirjoitan sen tännekin kaikkien luettavaksi: Jenni Veijalainen 24.1.2011

Harrastukseni – henkireikä vai taakka?


Minun harrastukseni on on koirat. Itselläni on neljä koiraa, joista kaksi on kokonaan minun ja niiden kanssa harrastan vähän kaikkea laidasta laitaan. Koirani ovat pian kaksivuotias venäjänvinttikoira Hippu, sekä pitkäkarvainen collie Suvi. Harrastan niin lenkkeilyä, tottelevaisuuskoulutusta, hiukan agilitya, näyttelyitä ja vinttikoirajuoksujakin hieman. Rakastan harrastustani, ja koirani ovat minulle todella tärkeitä! Minusta on mukava käydä kävelemässä raskaan koulupäivän jälkeen metsässä korieni kanssa. Ne antavat lisävirtaa selvitä arjesta.



Harrastukseni on ehdottomasti henkireikäni. Tykkään kun saan nähdä koulutuksessa työni tuloksen. Ja sen miten koirani luottavat lähes sokeasti minuun ja tekevät kaikkensa miellyttääkseen minua. Koirien kanssa puuhailu ei ole mitään vakavaa touhua minulle, varsinkaan kun Suvi on jo lähes kahdeksan vuotias ja sen jalat eivät kestä enää kovaa rasitusta. Hippu taas on rotunsa puolesta hiukan haasteellisempi koulutettava, sillä se ei ilmennä palveluskoiramaista miellyttämisenhalua yhtä vahvasti kuin Suvi, joka taas yrittää aina täysillä ja tekee kaikkensa jotta olisin tyytyväinen. Hippu taas on nuori ja kokematon tottelevaisuudessa ja agilityssa. Juoksemista ja näyttelyitä se rakastaa. Nämä kaikki antavat minulle lisävirtaa kun saan mahdollisuuden tehdä jotain ja yrittää saada tulokset näkymään. Näyttelyitä varten pitää aina pistää koiran turkki kuntoon, huolehtia että se on fyysisesti ja henkisesti hyvässä kunnossa ja kaikki on kunnossa. Se vaatii taas esim. turkin pesua ja lenkkeilytystä entistä tiivimmin. Lihaskunnosta huolehdin esim. juoksuttamalla talvella Hippua syvässä lumessa jossa se saa kunnolla liikuntaa. Eikä tämä ole koiralle edes mitään pakkopullaa, vaan päinvastoin! Koirani rakastaa kun se pääsee irti ja saa päästellä täysillä. Vinttikoirat on luotu juoksemista varten.Kesällä olen yrittänyt saada Hippua uimaan mutta yritykseksi se on jäänyt, sillä neiti halua uida, joten kesällä vapaana juoksimisen lisäksi kuntoilemme molemmat pururadalla. Näyttelyihin treenaan myös itseäni, että osaisin tuoda todella kauniin koirani parhaat puolet edustavasti esille. Tottelevaisuutta varten taas itse tarvitsee pitkää pinnaa ja huumorintajua. Koirankin pitäisi tietenkin olla valmis miellyttämään. Agilitya varten koiran tulee olla loistavassa lihaskunnossa. Agility on rasittava laji ja sitä harrastaessa tulee ottaa koiran rakenne huomioon. Jatkuva lihaskunto ja treenaus on välttämätöntä. Kun kaiken tekee oikein, koira rakastaa harrastusta!


Mitä tulee siihen että jotkut sanovat koiran ylimääräistä koulutusta, eli temppujen ja muiden ns. ”hyödyttömien” asioiden opetusta koiran kiusaamiseksi, jotkut jopa rääkkäämiseksi. Koira ei kuulemma halua tehdä ja se kärsii joutuessaan käyttämään päätään ja rasittamaan itseään hyppimällä, kiipeilemällä yms. Vinttikoirajuoksuissa jotkut asiaan perehtymöttämät ihmiset pitävät koiria vihaisina kun niillä pidetään kuonokoppaa. Säännöt niin määrävät. Koirat eivät mielestäni suinkaan kärsi joutuessaan tekemään jotain. Päinvastoin. Koira turhautuu ja alkaa ilmentämään ongelmakäytöstä kuten vetämistä, paikkojen ”remontointia”, häiriköintiä ja levottomuutta. Saadessaan touhuta jotain rodulle tyypillistä, se on onnellinen ja osaa olla rauhassa. Esim. vinttikoirat on luotu juoksemaan. Oma Hippuni ja sen meillä asuva sisko, Hasja, ovat hyviä esimerkkejä siitä. Jäädessään vaille normaalia juoksutarvettaan, alkaa sen sortin sisällä riehuminen, metelöinti ja häärääminen että siinä meinaa kaksijalkaislta järki sumeta. Kun ne taas päästää irti, ne juoksevat ihan mielettömän lujaa ja kaikesta näkee että ne rakastavat sitä. Palveluskoirarodut taas, kuten Suvi ja neljäs koiramme Milli, ovat luotuja palvelemaan ihmisen tarpeita. Niillä on loppumaton tarve miellyttää omistajaansa ja ne haluavat olla mieliksi. Jos ne eivät saa touhuta, alkaa levottomuus ja paikkojen remppaaminen. Suvi ja Milli ovat molemmat jo sen verran vanhoja että ne osaavat ottaa hieman rauhallisemmin mutta kyllä sitä virtaa niissäkin riittää. Eli lyhyesti: koiran koulutus EI ole koiran kiusaamista. Tietenkään kaikki koirat eivät siitä pidä, mutta pääosin suurin osa kuitenkin. Koira tykkää kun sille opetetaan muutakin kuin oma nimi, istu-käsky ja luoksetulo. Noilla käskyillä ei edes pärjää. Se on mielipiteeni.



Ja vielä, koiran kanssa ulkoilu. Huipputärkeä osa koiran omistamista. Se pitää sekä koiran,että omistajan kuntoa yllä. Itse käyn kesäisin juoksemassa Hipun kanssa ja sitten taas välillä, ympäri vuotta käymme metsissä lenkeillä. Siellä koirani saavat olla irti. Nautin kun saa katsella niiden leikkimistä, ja sitä miten ne pitävät hauskaa! Koiran kanssa ulkona ollessani usein myös unohdan kaikki turhat murheet ja koulustressin. Varsinkin Hippu on oikea pelle ja sen yksinleikkimistä ja hillittömän nopeaa juoksemista katsoessa kaikki muu unohtuu. Välillä Hippu tulee luokseni ja yrittää kiivetä suuresta koostaan huolimatta syliini nuolemaan naamaani. Sitten taas mennään. Jotkut ihmiset lenkittävät koiraansa juuri sen verran että mennään ovesta ulos, kadun päähän ja takaisin sisälle. Ja sitten ihmetellään kun koiralla on käytöshäiriöitä! Kaikille koirille on tärkeää päästä ulos ja haistelemaan hajuja. Se on jokaiselle koiralle välttämätöntä ja ihan eri tavalla kuin koulutus ja muu vastaava. Se on yksi koiranomistajan velvollisuuksista.



Tässä kerroin nyt hiukan näitä omia koiranomistajan asioita ja mielipiteitä ja siitä miten itse hoidan omat koirani. Meillä on ollut yksitoista, pian jo kaksitoista vuotta aina koira, yhtään koiratonta jaksoa ei ole ollut sitten ensimmäisen koiramme. Olen kokenut koiranomistajan suurimmat ilot pärjätessämme näyttelyissä ja voittaessamme kisoja. Olen kokenut syvimmät surut joutuessani luopumaan jostain koirastamme. Puolitoistavuotta sitten kesällä menetin kuukauden aikana kaksi minulle hyvin rakasta koiraa. Suvi on ollut ilonani siitä saakka kun täytin kahdeksan vuotta. Olemme kasvaneet yhdessä. Vasta kuitenkin hieman myöhemmällä iällä olen alkanut ottaa täyden vastuun koiristani. Hippu on ensimmäinen ihan virallisesti papereissa minun koirani. Sen kanssa olemme kohdanneet todella raskaita vastoinkäymisiä joista olemme selvinneet. Olen Suvilta, ja varsinkin vaativalta ja ”kauhukakara” Hipulta oppinut, mitä koiran omistaminen on. Se on opettanut minulle vastuullisuutta ja välittämistä. En voisi kuvitella elämääni ilman koiraa ja olen tullut todenneeksi myös, että olen löytänyt elämäni rodun. Rodun, jossa on minulle sopivasti haastetta. Koirien kautta olen myös tutustunut ihmisiin joita en todennäiköisesti ilman koiriani tuntisi. Ihmisiä, jotka ovat minulle tärkeitä ja jotka oikeasti ymmärtävät jossa minulla on joku koiramainen pulma, jota kaverini täällä koulussa eivät välttämättä olisi valmiita kuuntelemaan. Suvin kautta olen tutustunut erääseen naiseen jolla on samanrotuisia koiria, varsinkin hänestä on ollut korvaamaton apu ja hän on auttanut aina kun päähäni on tullut joku maailman yksinkertaisin ja tyhmin kysymys, johon en ole tiennyt vastausta. Koirani ovat erittäin suuri osa elämääni ja aina kun tunnen itseni yksinäiseksi tajuan, että minulla on koirani. Niiden kanssa en ole ikinä tuntenut itseäni hylätyksi. Ne hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Harrastukseni on ehdottomasti henkireikäni, elämäntapa ja asia, josta en ikinä luovu.

sellainen:)

-jenni-