Olisiko teillä hetki aikaa muistella edesmenneitä?

Pyhäinpäivä, sehän taitaa tarkoittaa sitä että muistellaan tästä maailmasta jo poistuneita. Mulla on käynyt munkki sen suhteen, etten ketään läheistä ihmistä ole vielä menettänyt, mutta koiria olenkin sitten saanut hyvästellä useampiakin. Joten varmaan jonkinlainen katsaus niihin jo lähteneisiin olis paikallaan. 

My Miracle's One And Only "Heinä"

Täysin nimensä veroinen. Pitkäkarvainen collie, tricolour. 

Heinän (tuntuupa hassulta edes kirjoittaa tuota nimeä, niin paljon aikaa jo kulunut) pentuudesta en muista oikeastaan mitään. Miksi muistaisinkaan, olin Heinän meille tullessa (1999) vasta 4v. 

Sen muistan että Heinä oli järjettömän viisas koira. Se oli kaunis, pystykorvainen collie joka toimi kuin ihmisen mieli. Heinän lempparipaikka oli vanhempieni sänky, jossa se oikeastaan aina nukkui. 

Todella kärsivällinen ja rauhallinen, näytti jossain tokojutuissakin aloittelijoille mallia, vaikkei sen kanssa oikeastaan koskaan tavoitteellisesti treenaattu mitään. Se vain tuntui osaavaan ihan mitä vaan, ilman harjoittelua. 

Se jaksoi noutaa palloja ja keppejä loputtomiin. Se oli sen lempparijuttu.

Todella kaunis, todella rakas Heinä nukutettiin 3.7.2009. Sen päivän mä kyllä muistan. Varmaan aina. Heinällä oli nivelrikkoa ollut muistaakseni nuoresta asti, ja tasan kuukautta ennen kuin se olis täyttänyt 10v, tehtiin kuvauksen jälkeen päätös päästää rakas pois. 

Mä muistan että mä romahdin. Muistan seisoneeni rauhoitetun Heinän vieressä sen maatessa kuvauspöydällä kun äiti teki päätöksen. Muistan alkaneeni itkeä ihan h*lvetisti ja juosseeni ulos. Silloin sattui, silloin sattui todella kovaa. 

Nykyään ymmärrän sen olleen oikea päätös, Heinä oli muistaakseni huono heräämään nukutuksesta ja kun ikää oli ja huonot jalat, se oli armeliaampaa vaan hyvästellä. 

Zinnia's Marine Corps "Lassi" 

Meidän laumassa ainoa uros. Kaunis, upea turkki, kunnes se vedettiin klaniksi, yhteen harjaukseen meni helposti neljä tuntia. 

Tuli meille kodinvaihtajana neljän vuoden iässä ja vain neljä vuotta saatiin rakkaan seurasta nauttia. 

Lassi oli hurmuripoika. Mielettömän hyväluonteinen, kiltti ja rakastava. 

Joissakin mätsäreissäkin käytiin, muistaakseni ei kyllä ikinä sijoituttu, mutta silti Lassi oli mulle se maailman kaunein. 

Lempeä ja rauhallinen leijonakuningas. 

Lassi lähti tasan kuukausi Heinän jälkeen, luultavasti degenariitivinen myelopatia vei. Tasapaino katosi ja raukka kulki pää vinossa. On siitä jotain videoitakin, mutta niitä en suostu katsomaan. Kerran vahingossa katoin kun en odottanut sitä, ja tuntui että sydän kutistui.

Muistan istuneeni aamupalapöydässä syömässä paahtoleipää kun äiti sanoi että tänään se lähtee. Ruokahalu katosi. Lähdin Hipun kanssa lenkille ja muistan istuneeni sen kanssa tien laidassa itkemässä ja tuntui että kaikki on mua vastaan. Muistan myös poliisiauton ajaneen ohi, en yhtään tiedä miksi se on jäänyt takaraivoon.

Mukaan en lähtenyt, mutta kuulin että Lassi sai viimeisen piikin tutun ja turvallisen auton takaboksissa ja sinne se ilmeisesti sitten nukahti. 

Oikea päätös se silti oli, Lassi pääsi Heinän luokse. 

My Miracle's Silk And Satin "Suvi"

Mun silkkiturkki. Soopeli collienarttu Suvi. Avasi mulle ovet koirien maailmaan ja oli mun paras ystävä. 

Vain yksi voi olla ensimmäinen ja sitä se oli. 

Suvin kanssa me harrastettiin niin tokoa kuin agilitya. Yhtenä mieleenpainuneimmista muistoista säilyy se, kun Suvi pelkäsi A-estettä ja selätti sen. Se fiilis kun se ekaa kertaa meni A:lle oli huikea. Suvin kanssa startattiin Nuorten Agilityn SM-kisoissa 2007 ja se rata meni ihan päin jotain, koska koira säikähti muistaakseni sitä kun teki lentokeinun. Hylly sieltä kiskastiin mutta ihan sama. 

Suvi ei agikentillä ollut se nopein tuulispää, mutta sitäkin tarkempi suorittaja. Se kuunteli ja mietti, tämän ansiosta ollaankin aikoinaan epiksissä ihan voittoon asti ylletty. Vahvana muistona edelleen helkutin vaikea möllirata, jossa jotakuinkin kaikki koirakot hyllytti (siinä oli joku hämy) ja reipas, mutta kuunteleva Suvi onnistui sisäistämään kartturin ohjeet ja meni oikealle esteelle. Jotenkin se on mielessä edelleen. Ja muistan myös meidän "koutsin" ja treenirymän hurraukset. Silloin tuntui kuin oltais voitettu jotain isoa. 

Suvi oli hyvin miellyttämisenhaluinen, aina valmis, reipas ja iloinen collietyttö. Suvi on suurin syy siihen miksen lähitulevaisuudessa ainakaan itselleni collieta ota. Se jätti niin vahvan jäljen ja en ole vieläkään siihen valmis, vaikka collie on mulle hyvin rakas rotu.

Suvi osasi "laulaa", kun se innostui se alkoi ujeltaa ihan täysiä ja välillä se nauratti, välillä ärsytti. Mutta se osas nauttia. 

Suvi on syvällä sydämessä aina.

Suvi jouduttiin päästämään pois 16.2.2012, sitäkään päivää en unohda ikinä. Muistan matkan eläinlääkäriin, muistan kuunnelleeni The Arkin No Endiä ja itkeneeni. Kyseistä biisiä en voi kuunnellakkaan enää ollenkaan. Sattuu liikaa. 

Muistan Suvin nukahtaneen mun syliin ja muistan itkeneeni. Muistan sen kun otin jo nukahtaneen Suvin kaulapannan pois kun sen pää hervottomana vaan "läjähti" pöydälle. Muistan itkeneeni lisää. Muistan itkeneeni kun vietiin Suvi tuhkaajalle, muistan itkeeni kun tuhkat haettiin. Mua ei ole ikinä sattunut niin paljoin kuin silloin kun piti Suffeli hyvästellä. Antaisin mitä vaan, että voitais vielä kerran tavata. 

Suvi oli se "kerran elämässä" koira. 

Toivon että te kaikki nukutte hyvin. Mä en aio unohtaa. Vielä tänäkin päivänä, joka ikinen kerta kun menen käymään lapsuudenkodissa isäni luona, luon katseeni takan reunukselle jossa teidän tuhkanne on. Ja joka kerta viivytte mielessäni. 

Sydämessä viivytte ikuisesti.

"Entä jos.."Risto Reipas sanoi, eikä katsonut Puhia silmiin
"huomispäivänä emme olisikaan yhdessä?"
"mitä tarkoittaa ei yhdessä?" Puh kysyi.
"Se tarkoittaa että minä olen aina sinun kanssasi,mutta että minä en ehkä aina ole täällä".