sunnuntai 6. elokuuta 2017

SBK:n erikoisnäyttely 2017

Erkkari ois nyt taputeltu ja fiilis mitä loistavin!

Herätyskello soi aamulla niinkin inhimilliseen aikaan kuin 04:40, jonka johdosta sängyn pohjalta kömpi ylös kaksi harvinaisen aamuäkäistä ihmistä. Varsinkin Topin mielenterveyden puolesta pelkäsin hiukan, kun Hippu oli kuulemma pitänyt sitä yöllä hereillä rapistelemalla millon jonkun muovipussin kanssa tai rimppaamalla edestakas pitkin kämppää. I'm sorry.
Pikaisten aamutoimien ja viime hetken lopputavaroiden kasaamisen jälkeen laahustettiin koko pieni porukka ulos ja sullottiin itsemme autoon joka kerrankin starttasi lähes aikataulussa puoli kuuden jälkeen kohti Helsinkiä. Matkan aikana sää vaihteli auringonpaisteesta hillittömään kaatosateeseen, joten itse pystyi vain toivomaan että näyttelypaikalla sää pysyisi edes meidän läsnäolon ajan kuivana.

Näyttelypaikalle saavuttiin yhdeksän aikaan. Topi hämmentyi koko tapahtumasta jo heti parkkipaikalla nähtyään pystytettyjä näyttelytelttoja. Tais kommentoida jotain varusteurheilusta? Kerättiin kamat ja koira kasaan ja raahauduttiin rokotusten tarkistukseen, jonka yhteydessä saatiin numerolappu, luettelo ja jotain muutakin siinä kassissa oli, en oo vielä edes jaksanut kattoa että mitä.
Häkki pystyyn ja kamat edes johonkin järjestykseen siihen ympärille. Häkki oli tosin vähän turha lopulta, kun eipä Hippu siellä paljon ollut, halus hengailla mielummin meidän kanssa siinä nurmikolla.
Nähtiin tuttuja ja vaihdeltiin kuulumisia, mulla oli ollut niin kova ikävä sitä näyttelypäivän tuomaa fiilistä, se on ihan jotain eriä kuin mikään muu.



Turistit avasi näyttelypäivän kehässä 1, tuomarina Italialainen Stefano Corvi.
Turistiuroksia oli 5 ja narttuja 2, kuten edellisessä postauksessa jo taisin mainitakkin. Muhun teki heti positiivisen vaikutuksen kun tuomari kävi myös turistit läpi ihan samoin kuin muutkin luokat. Jokaisen koiran läpikäyntiin ja arvosteluun käytettiin aikaa ja mikä parasta, tuomari katsoi liikkeitä paljon.

Urokset kun oli arvosteltu ja voittaja sieltä valittu, oli meidän aika mennä kilpakumppanimme kanssa kehään. Tuomari kävi siinä jo vähän kopeloimassa koiria läpi ja pyysi yhdessä liikkeet kehän ympäri, jonka jälkeen toinen narttu arvosteltaksi ja me pyyhkästiin kehään nurkkaan odottamaan.
Meidän vuorolla tuomari piteli tarkkaan, laski jopa hampaita. Halusi edestakaisin liikkeet ja sitten seisottiinkin aika pitkään arvosteltavana. Ja ihan koko rahan edestä sitä arvostelua kyllä tuli, koko lomake oli käytetty mikä oli oikeesti ihan tositosi jees!
Siitä jatkettiin kilpailuluokkaan jossa tais olla taas yhdessä kehän ympäri ja vielä molemmilta edestakaisin liikkeet, jonka jälkeen tuomari ohjasi meidät ensimmäisiksi ja tuli kätellen onnittelemaan.
Nopeesti otettiin kuva tuomarin ja ruusukkeen kanssa, jonka jälkeen kävin palkintokasan viskaamassa meidän leiriin ja sit juostiinkin jo heti suoraan BIS-turistin valintaan.

BIS-turistissa meillä oli vastassa urokset voittanut Tarijemiran Geroik, jonka kanssa juostiin yhdessä kehä ympäri, jonka jälkeen tuomari kävi ensin ojentamassa uroksen handlerille ROP-turistin ruusukkeen ja sen jälkeen meille VSP-turistin ruusukkeen. Hippu oli siis erkkarin toisiksi kaunein turisti! Wau! En olis ikinä uskonut että se päivä tulee, kun mä juoksen Hipun kanssa erikoisnäyttelyssä minkään valtakunnan BIS-kehässä! Olkoonkin vaan turistiluokka, mut kyllähän toi silti tuntui tosi siistiltä, varsinkin kun ei voida enää ikinä virallisiin luokkiin osallistua.
Siinä taas hetki poseerattiin tuomarin ja ruusukkeiden kanssa kuvaajille, kiiteltiin tuomaria ja liideltiin meidän leiriin ihan pää pilvissä. Kuinka siistiä oikeesti. 

FI MVA Vilpertin Hizer VSP-turisti 

Kehän jälkeen "pakotin" Topin vielä ottamaan meistä kuvan, kun en viitsinyt edes yrittää alkaa maanitella sitä kehään ottamaan kuvaa jossa on tuomari ja BIS-turisti. Toivottavasti saan kuvia siitäkin hetkestä kuitenkin jonain päivänä käsiini.
Kuvaussession jälkeen sitten aika pian kerättiinkin tavarat taas kasaan ja lähdettiin kotia kohti, kiitos kylmän ilman (onneks ei sentään sit satanut) ja sen että Topia vähän tais tympiä koko touhu, vaikka ihan kelvollisesti se jaksoikin sen pari tuntia meidän kanssa siellä maassa viltin päällä värjötellä.

Arvostelu oli hyvin yhtenäinen kaikkien aiemminkin saatujen kanssa, oikeastaan mitään uutta siinä ei ollut. En jaksa alkaa sitä edes tähän kirjoittelemaan, koska iso osa arvostelusta on vähän hepreaa, kiitos kehiksen lennokkaan kirjoitustyylin. Mutta se mitä siitä selvää sai niin mulla on hyvän tyyppinen, feminiinen 8v narttu, jolla saksipurenta joka kuitenkin vähän ahdas. Hyvät kulmauksetkin tais olla ja ne pyöreät silmät, joita tämäkin tuomari hymähti Hipun päätä tutkiessaan.

Hippukin jaksoi hienosti olla ja esiintyä, kuten aina. Sen kanssa on ihan mielettömän hienoa olla kehässä, kun molemmat osataan lukea toisiamme ja ollaan niin yhteen hitsautunut parivaljakko, että ei siinä paljoa epäselvyyksiä tule noissa touhuissa. Ja mikä parasta, Hipusta näkee että aina vain ja edelleen se jaksaa tykätä näyttelykäynneistä. Se on siistiä huomata kun sillä kytkeytyy se "näyttelymoodi" päälle kun laittaa sille näyttelyhihnan kaulaan ja harjaa karvoja asentoon. Se tietää just, eikä melkein mitä seuraavaksi on luvassa.
Maailman parhain harrastuskaveri, vaikka meillä se isoin harrastelu onkin epilepsian myötä hiipunut.
Toivottavasti saadaan vielä pitkään harrastella ja touhuta kuitenkin edes sitä vähää mitä nyt.

Spesiaalikiitos Topille, joka jaksoi lähteä ajelemaan vapaillaan Helsinkiin ihan vaan puhtaasti mun takia ja kestikin homman kuin mies ja auttoi tavaroiden roudaamisessa ja selvitti mun häkkiprobleemat näyttelypaikalla. Oli tosi kiva kun lähdit mukaan.
Samoin äitille kiitoksia auton lainasta!

Ehkä sit ensi vuonna taas uudestaan kirkastamaan mitalia? ;)


Meidän palkintokasa.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Johan alkaa helpottaa



Alkaa se auinkokin taas hiljakseen paistaa tähänkin risukasaan. Eli suomeksi Hipulta on vihdoin tikit poissa ja antibioottikuuri loppunut!
Pitkältä tuntunut puoltoista viikkoa selätetty ja nyt mulla on käsissäni taas terve ja hyvinvoiva koira, jossa ei näy enää merkkiäkään kivusta. Jee. Heti tikkien poiston jälkeen palautui loputkin tuon koiran normaalista käytöksestä ja mikä parasta, päästiin siitä hemmetin kaulurista eroon! Mitä onnea ja autuutta kun on keskiviikosta lähtien saanut nukkua yönsä kunnolla, kun eräs nimeltämainitsematon Hippu ei rääy pisin öitä.
Tikkien poisto oli ihan helppo ja vaivaton, ainakin koiralle. Eläinlääkäristä en oo niinkään varma kun joutui makaamaan selällään taskulampun kanssa Hipun alla :D Nätisti ja kärsivällisesti silti antoi toinen ne ottaa, vaikka siitä huomas kun klinikan ovista sisään astuttiin, että mieliala laski kuin lehmän häntä. Hippu siis on alkanut laskea 1+1=2, täällä ei ikinä tapahdu mitään kivaa. Onneksi kuitenkin jaksoi hyvin olla toimenpiteen ajan. 



Merri oli meillä täällä keskiviikosta tähän aamuun kylässä. Ekaa kertaa kävi siis tässä meidän uudessa kodissa ja niin hienosti pärjäsi. Tosi nopeesti asettui aloilleen eikä ollut yhtään hermostuneen olonen. Parveke osoittautui täälläkin siksi parhaimmaksi paikaksi, siellä se päivät lähinnä nukkui, öiksi tuli mun kainaloon eikä liikahtanut mihinkään ennen mun heräämistä. Pari kertaa sain yöllä tassusta naamaan sen kääntyillessä selälleen, mut väliäkös sillä.

Hippukin pärjäsi "pikkusiskon" vierailun kanssa mallikkaasti, vaikka vähän olikin mustis jos Merriä kyhnyttelin. Nopeasti liimautui itsekkin kylkeen kiinni, tai katteli äkäsesti kauempaa. Muutenkin kerjäsi multa paaaaljon enemmän huomiota kuin normaalisti. Mutta siltikään ei onneksi kertaakaan Merrille rähähtänyt, ei edes sillon kun ahtauduttiin kolmestaan superahtaaseen hissiin. Hieno koirahan se loppujen lopuksi on.

Yritän jatkossa ottaa Merriä tänne useemmin kylään kun nyt meni niin hienosti! Vaikka kuitenkin tää mun yksiö on pieni, niin eilenkin jossain vaiheessa huomasin etten edes nää kumpaakaan koiraa, kun toinen nukkui kylppärissä ja toinen parvekkeella.
Niin helppoja ja kivoja sisätiloissa siis ettei tosikaan oo.



Myös muut tulossa olleet suunnitelmat näyttää edelleen siltä että toteutukseen ne menee! Hippu on niin hyvässä kunnossa ja fiksusti "ajeltu", että eiköhän me päälle viikon kuluttua sinne erkkariin suunnata. Tosin en iloitse vielä, tässä on aikaa tapahtua vielä vaikka ja mitä, mut jos nyt kuitenkin kerrankin sitä onnea jaettais myös tähän suuntaan?
Erkkarin näyttelykirjekin putos maanantaina postiluukusta ja kirjeen mukaan turistinarttuja ilmottu vain kaksi, eli siis Hippu ja joku muu. Uroksia oli muistaakseni 5?
Katotaan siis mitä me saadaan erkkarista kotiinviemisiksi!

Myös mun se "the kesälomareissu" toteutuu maanantaina. Viis päivää rekassa istumista, katsotaan missä kohtaa mua alkaa kaduttaa ja oon aivan kypsä kun tuun takas kotiin :D Pari kertaa aiemminkin oon ollut reisussa mukana. Kerran vaan yhden päivän, kerran taisin olla kaksi ja sen kahden päivän jälkeen olin oikeesti todella loppu. Tosin siihen reissuun sisältyikin muutama vastoinkäyminen liikaa, mikä teki reissusta tosi raskaan. Ja lisäksi sillon elettiin pääsiäisen aikoja, joten ilmat ja valoisuuski on ollut ihan eriä mitä nyt.
Ainakin mulle on mainostettu että kesällä toi homma on oikeesti tosi siistiä. Asian todellisuus valjetkoon mulle sit ens viikolla. 



torstai 20. heinäkuuta 2017

Hihnanpää kitisee

Hipun märkäkohdun leikkauksesta on huomenna kulunut viikko ja mä olen niin loppu. Vaikka tärkeintä onkin että koira selvisi ja paranee, niin ei tuo kyllä kaikilta osin ainakaan se mikään maailman helpoin toipilas ole.
Antaa kyllä haavaa tarkastella ja putsailla tarpeen mukaan, mutta suunnilleen kaikki muu ihan kauheen härdellin takana. Täydellinen syömälakko kesti lauantai-iltaan, jolloin (luojan kiitos) Topi sai sen vähän syömään. Olin lähikaupassa käymässä kun yks soittaa mulle ihan tohkeissaan et sai Hipun ottamaan vähän meetvurstia ja hyytelölihaa. Tästä onnellisena koikkelehdin kotiin, jossa pistettiin Topi ekaa kertaa  "tositoimiin" ja lykättiin namien sekaan antibiootit ja kipulääkkeet. Nekin Hippu otti kiltisti, kunhan mä olin visusti poissa sen näkökentästä. Teki mieli sanoa Topille että se ei meekkään viikoksi töihin, vaan jää Hippendaalenin omaishoitajaksi lääkitsemään sitä.
Alkoi kyllä multakin pikkuhiljaa ottaa lääkkeet hyytelölihan (joka on ihan tarpeettoman kallista meikäläisen budjetille mut menkööt) kanssa, joten siitä on nyt päästy sentään yli.

Toinen ja mua eniten rasautteleva "sivuvaiva", on tuo että tosta koirasta oikeesti tulee aivan täysin neliraajahalvaantunut kun sille yöksi pistän kaulurin kaulaan. Ei puhettakaan että liikkuis yhtään mihinkään oma-aloitteisesti, mutta sit joskus yön pimeinä tunteina se liikkumattomuus alkaa tuota kuitenkin nyppiä ja alkaa sen sortin valitusvirret soimaan että oksat pois.
Neljä yötä mä heräilin useita kertoja yössä siihen valitukseen. Välillä auttoi kun kävi hetken pitämässä seuraa, välillä ei mikään. Maanantai-tiistaiyönä mulla vähän keitti jo yli kun kolmelta yöllä heräsin taas siihen möykkäämiseen mitä se vessassa piti, että turhautumisesta itkien menin kattomaan miten tällä kertaa voisin auttaa.
Käskin lopulta vaan kylmästi koiran ylös ja se nousikin, mutta raahusti päätä roikottaen seiniin törmäillen mun perässä kohti olkkaria. Siinä vaiheessa kun se jäi kauluristaan kiinni Topin työkenkään eikä päässyt ilman apua siitäkään irti, en oikeesti tiennyt olisko pitänyt itkeä vai nauraa.
Viime yö oli nyt leikkauksen jälkeen ensimmäinen jonka sain nukkua heräämättä kertakaan tuon mölinöihin, tai sit mun melatoniinit ja valmis univelka toimi oletettua paremmin, enkä vaan oo herännyt siihen.
Anna mun kaikki kestää.


Ulkona on alkanut jo reipastumaan ja on pari pidempää kävelyäkin jo tehty, mutta mitään kovin pitkiä ei nyt vielä kuitenkaan tehdä, ettei hyydy sitten matkan varrelle. Välillä kun tulee tosi reippaasti mukana, välillä taas laahustaa hiljakseen mun perässä.

Sänkyynkin on taas saanut luvan mennä, kun pienten keskustelujen jälkeen tajusi kiivetä sinne rahin kautta jonka oon työntänyt sängyn jalkopäähän. Niin ei tarvii hypätä. Se on sentään ilmeisesti saanut tuota vähän paremmalle mielelle, kun pääsee pehmeeseen sänkyyn välillä vetelemään hirsiä.

Haava on ihan siisti, eilen käytiin se tosin huuhtomassa äitini luona, kun eritti vähän jotain. Huuhtelun jälkeen kuitenkin ihan siisti ja ei mitään ihmeellistä.
Vähän on haava siinä mielessä alkanut jo kiusaamaan (?kutisee kai), että ulos mennessä tuon kävelytyyli omasta mielentilasta riippuen välillä vähän naurattaa. Hississä yrittää aina vetää ittensä ihme kasaan päästäkseen tutkimaan haavaa, mutta onneksi ulkona unohtaa taas koko asian, eikä se palaa mieleen enää sisälle tullessakaan.

Voimat on itsellä vaan vähän loppu. Oon koko viikon omistanut aikani täysin vain ja ainoastaan tuolle koiralle, eikä se tee siitä aina helppoa. Mut nää on näitä mitkä taas kuuluu elämään ja tokihan mä Hipun kuntoon hoidan parhaani mukaan, vaikka välillä tekiskin mieli hakata päätä seinään sen sadan ja yhden oikuttelun kanssa. Luojan kiitos sillä on tikkien poisto ens keskiviikkona! Jä mä pääsen sille mun niinkutsutulle "kesälomareissulle" piakkoin. Tulee niin tarpeeseen.

Niinjuu ja kaiken lisäksi Hipulla on ilmeisesti myös jonkinsortin ummetusta ilmassa. Aina paranee. Wish me luck.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Sairastuvalta hyvää päivää



Kyllähän kaikki meistä (tai ainakin moni) varmaan tietää sen fiiliksen kun kaikki asiat elämässä on vähintään ihan hyvin, eikä oo mitään sen isompia huolia tai murheita joista stressata sen isommin? Moni tietää myös varmasti, että siihen tunteeseen on vaarallista tuudittautua ja tottua, koska kyllä joku yläkerran isäntä huomaa jos sulla menee liian hyvin ja keksii sitten taas jotain "kivaa" sun päänmenoksi, joka sekottaa pakkaa taas hyvinkin perusteellisesti.

Mulle, ja eritoten Hipulle, kävi eilen niin.
Meillähän oli se erkkari häämöttämässä tuolla kolmisen viikon päässä ja fiilis on ollut vähintään mahtava, kun on miettinyt sitä kuinka päästään taas pitkästä aikaa yhdessä kehään hölmöilemään ja näkemään kaikkia ihania tuttuja joiden näkemisestä on jo pidemmänkin aikaa.
Lisäksi mulla piti ens viikolla olla edessä vähän erikoisempi "kesälomamatka", joka olis tarkoittanut siis viikoksi Topin mukaan sen töihin lähtöä. Eli ajelemaan rekkaa ympäri Suomea. Jooh, hullulla on halvat huvit ja idiootilla ilmaset.

Noh, ne ajatukset on nyt ainakin toistaiseksi jäähyllä, otetaan ne uudestaan käsittelyyn aikaisintaan parin viikon kuluttua. Mitään ei nyt ihan lopullisesti oo kuopattu, aika näyttää kuinka käy. Tai sinne reissuuni pääsen kyllä, hieman myöhemmin vaan kuin nyt tulevana maanantaina. 



Hippu on koko tän kuluneen viikon ollut apaattinen. Sitä on ylipäänsä välillä vaikea huomata jos se yhtäkkiä muuttuu sellaiseksi, koska sisätiloissahan se on aina todella hiljainen ja huomaamaton. Mutta lenkillä se on ollut vaisu ja keskiviikkona koirapuistossa kavereiden kanssa käydessä, sitä ei kiinnostanut pätkääkään leikkiminen, rähähti vaan kun kaverit tuli hakemaan leikkiin.
Lisäksi se on juonut ihan armottoman paljon ja välillä vähän piippaillut.
Mä tyhmyyksissäni en koko viikkona sen isommin uhrannut sille ajatusta, aattelin että sillä on taas joku tollanen kummallinen aikakausi menossa ja mua lähinnä ärsytti se ajoittainen läähättely ja itkeminen. Kyllä ihminen voi olla sokea.
Vasta torstai-iltana aloin oikeasti miettiä tuota sen juomisen paljoutta ja vaisuutta, joten pistin äitille viestiä asiasta. Käski katsoa koiran hännän alle ja tein työtä käskettyä mutta eipä siellä mitään tavallisesta poikkeavaa ollut, joten edelleen tyhmyyksissäni menin sillä ajatuksella että "se nyt vaan on tollanen".

Eilen aamusta sitten olin itse (kauhean päänsäryn ja pahanolon kanssa) menossa olkkarin lattialla makaavan Hipun ohi vessaan, kun huomasin sen housukarvojen olevan veressä. Siirsin häntää syrjään ja hännän alunen ja perskarvat ihan veressä/limassa.
Ensimmäinen soittokohde oli äiti, jonka jälkeen soitin Annan eläinlääkäriserviisiin. Heillä päivä ihan täynnä ja ohjeistivat soittelemaan Turkuun. Noh, Turkuun en soittanut, vaan ihan meidän Rauman Evidensiaan, josta myös sain kuulla päivän olevan hyvin täynnä, mutta aivan ihana henkilökunta raivasi aikatauluihinsa meille tilaa, mun kerrottua oireita. Aika saatiin onneksi heti parin tunnin päähän mun soitosta.

Lähtöä odotellessa syyttelin itseäni ihan älyttömästi. Pitäishän mun nyt herranen aika oma koirani tuntea, jonka kanssa oon tätä taivalta kulkenut jo kahdeksan vuotta! Miten voikaan olla niin sokea ja tyhmä. Onneksi toi alkoi sit vuotaa, että siinä vaiheessa tajusin soittaa apua. Muuten olis ehkä ollut liian myöhäistä...

Kahdelta mentiin Evidensiaan ja mun helpotukseksi eläinlääkäriksi osui Hippua myös epilepsian osalta hoitanut ihana ell.
Lääkäri kurkkas hännän alle, jonka jälkeen ajeltiin mahan alta vähän karvoja ja ultrattiin. Kohtu täynnä märkää ja kommentti oli vain yksiselitteinen "tää tarvii kyllä leikata". Tähän oltiin kyllä ihan varauduttukkin, kun mullekkin valkeni siinä vuodon alettua että kyseessä melko sata varmasti kohtutulehdus, joka sitten tosiaan olikin.
Hippu antoi varmasti kovista kivuistaan huolimatta lääkärin hienosti tutkia.
Nukutusta varten siirryttiin isompaan huoneeseen, jossa koiraparka kävi heti maate ja nukutteen saatuaan simahti kyllä todella nopeaan, viimeksi kun se ei millään olis halunnut nukahtaa. 

Voi mun pieni potilas...

Saatiin ohjeet tulla hakemaan Hippu parin tunnin kuluttua ja lähdettiin äitini kanssa kotiin. Tai mä menin kotiin kärvistelemään ja äitini omille asioilleen.

Vähän neljän jälkeen palattiin klinikalle, jossa koiran tikkaus oli vielä vähän kesken, joten jouduttiin hetki odottelemaan. Eläinlääkäriopiskelija siinä meidän odotellessa kertoi kohdun olleen hyvin suuri ja täynnä märkää, joten varmasti on kipuja ollut. Siitä kertoo jo sekin että kohdun poistuttua, oli Hipun elintoiminnot heti parantuneet. Leikkaus oli kuitenkin mennyt hyvin ja samalla oli kontrolloitu verinäytteestä pitoisuuksia epilepsialääkityksen osalta. Fenobarbitaalitaso ei kuitenkaan ollut riittävä, joten annostusta nostettiin kahteen pilleriin aamuin illoin. Tason pitäisi siis olla 40, Hipulla se oli 35, joten lääkitys ei tällä hetkellä aja asiaansa.
Lisäksi saatiin tietysti antibiootit, joita tarvis syödä nyt puolitoista aamuin illoin kymmenen vuorokautta ja tikit saa käydä poistattamassa 10-14 päivän kuluttua.

Saatiin mennä hakemaan Hipsteri mukaamme. Raukka oli ihan tukka silmillä, vailla mitään käsitystä oikeastaan mistään. Ylös ei olis jaksanut millään nousta, kieli roikkui suusta ja silmät vaan seisoi päässä. Pienen kannustuksen jälkeen kuitenkin reipas pieni keräsi tarpeeksi voimia noustakseen ja huterasti käveli mun vierellä ulos, ja autoonkin kiipesi aivan itse.

Illaksi mentiin toipumaan äitin luokse, josta kotiin palattiin kymmenen maissa, kun askel kulki jo vähän paremmin.
Kotona se vähän hämmästeli kaikkea, mutta tuli kyllä mun perässä esim. keittiöön ja joi hyvällä halulla. Sänkyyn olis ilmeisesti ollut isompikin hinku mennä koisimaan, mutta se nyt toisen harmiksi valitettavasti kiellettiin, ettei hyppimisen yhteydessä haava repeä. Myös vakiopaikka vessa olis ollut korkeella haaveiden listalla, mutta sekin nyt Hipulta evättiin, koska on silloin mun näkökentän ulkopuolella ja kauluri päässä kolisee vaan pisin seiniä jos sinne itsensä änkeää, kyseinen wc kun ei ole mikään tilaihme.
Parvekkeelta hain kuitenkin lohdutukseksi pehmeän patjan, jolle Hippu pienten neuvottelujen jälkeen asettui ja nukahti. Mitään syötävää ei huolinut ja muutenkin oli edelleen vähän poissaoleva. Lisäksi haisee nyt vähän pahalle, kun sitä kohdunkaulaa on kuitenkin tuonne jäänyt, niin ns. tyhjennysvuotaa limaa, joka ei ole mikään hajuista hienoin.

Yö meni varsin rauhallisesti, kauluri päässä toinen nukkua puksutti koko yön samassa paikkaa. Kaksi kertaa aamyön tunteina heräsin sen itkuun. Tosin toisen itkun syynä oli se, että oli asettunut ihan ihme asentoon makaamaan ja toista etujalkaa sattui. Hipusta siis ilmeisesti tulee neliraajahalvaantunut kauluri päässä. Itku loppui siis siihen kun kävin kääntämässä koiran kyljeltään makaamaan ja rauha palasi. Toiseen itkuun auttoi vaan se, että nousin hetkeksi ylös käydäkseni vessassa ja nopealla silittelyhetkellä.

Tämä päivä on kulunut myös hyvin rauhallisesti. Ei tuo edelleenkään syö ja antibioottien annosta kehkeytyi taas tahtojen taisto kun leuat lyötiin tiukasti lukkoon ja suuta ei avattu. Mutta hätä keinot keksii ja mulla ei tän kuurin jälkeen ole varmaan ainuttakaan hiusta päässä.
Asioilla kun ulkona on käyty, niin kulkee hyvin hiljakseen perässä onnettoman näköisenä. Nyt pidänkin ainakin viikonlopun ja ehkä alkuviikon sitä linjaa, että ulkona käydään vain asioilla. Sit kun reipastuu ja alkaa paraneminen kunnolla, niin voidaan taas alottaa vähän pidemmät lenkit.
Haavakaan ei onneksi (ainakaan vielä) kiinnosta Hippua yhtään, kun olen sen antanut nyt tässä olla ilman kauluria mun ollessa samoissa tiloissa vahtimassa/hereillä.
Makuulle meno ja nouseminen on myös vähän hankalaa, varsinkin makuulle mennessä huutaa kuin syötävä, joten mielenkiinnolla odottelen koska naapurit alkaa ihmetellä mitä täällä tapahtuu.

"Olen Hippu, enkä arvosta tätä tilannetta nyt yhtään."

Mutta se oli sitten sellanen keissi tällä kertaa. Sen päätöksen tämän spektaakkelin jälkeen tein, että vastaisuudessa leikkautan narttukoirani, niin välttyy sitten tältäkin. Harmittaa paljon se, etten tajunnut tilannetta ns. ajoissa, vaan annoin toisen kipuilla pahimillaan koko viikon. Nyt oon vähintään sen velkaa Hipulle, että hoidan sen parhaani mukaan kuntoon ja pidän siitä hyvää huolta. Toivotaan myös että paraneminen lähtee sujumaan, eikä mitään takapakkia pahemmin ainakaan tulisi. Tämähän oli nyt Hipun ensimmäinen isompi operaatio, ja jo nyt näkee että mikään maailman reippain toipilas se ei ole. Mutta tosin alkaahan sillä tota ikääkin hiljakseen olemaan jo.

Erkkaria tosiaan pohditaan myöhemmin tarkemmin. Vielä en oo täysin poissulkenut jos se tuosta oikeesti hyvin paranee ja on voimissaan erkkarin tullessa. Meitähän kun ei nuo antidoping-säännöt koske, koska kyseessä epävirallinen turistiluokka. Ihan koiran ehdoilla nyt mennään.
Se toinen reissu toteutunee parin viikon kuluttua myös, mikäli kaikki on hyvin. Äiti on luvannut ottaa Hipun hoteisiinsa reissuni ajaksi.

Nyt vaan keskitytään paranemiseen ja siihen että vastoinkäymiset kuuluu elämään. Mä jo eilen kirosin jossain pienessä paniikissa että en ikinä enää ota koiraa, aina vaan on surua ja murhetta. Mutta tiedän pyörtäväni puheeni aikanaan, koirat kun vaan on osa mua ja tekee musta kokonaisen. Vaikka tiedänkin että Hipun poismenon jälkeen en aikoihin koiraa itselleni ota, mutta varmasti en loppuelämäkseni koirattomaksi jää.
Ja onhan koirista loppujen lopuksi ihan älyttömästi enemmän iloa kuin murhetta. Tälläset vaan kuuluu koiranomistajan elämään. Niiltä välttyy jos ei koiraa ole, mutta silloin on myös tuhannesti ankeempaa.

Hippu on mulle tärkein aarre maailmassa ja tärkeintä on, että tällä kertaa se saatiin pelastettua ja saadaan jatkaa meidän taivalta vielä toivottavasti pitkään.
Niin kiitollinen siitä että tuossa se nukkuu ihan mun lähellä sohvan vieressä. Vielä kun suostuis sen kipulääkkeen ottamaan niin munkin olis parempi olo. 


maanantai 10. heinäkuuta 2017

Missä me mennään? Vai mennäänkö edes missään?


Postaustahti on ollut kuluvana vuonna kovin hidas, mikä tosin johtuu siitä että ollaan oltu ihan kotihiiriä koko kulunut vuosi. 

Ollaan totuteltu Hipun kanssa uuteen kotiimme, joka alkaa hiljakseen jo ihan oikeesti tuntua kodilta, näin lähes puolentoista kuukauden asumisen jälkeen. En itse enää herää jokaiseen rasahdukseen rappukäytävästä (vaikka se paikallislehden ilmaisnumero torstaina aamuyöstä tullessaan mut aina säikäyttääkin) ja muutenkin on uni alkanut maistumaan ja muistan jo lähestulkoon missä mikäkin tavara sijaitsee. Ihan hyvä saavutus siihen nähden, että asutaan kuitenkin yksiössä, jossa ei kuvittelisi loputtomiin sitä tilaa olevan. 
Juhannuksena Hippu oli lomailemassa isäni luona keskiviikosta sunnuntaihin, mun ollessa kaveriporukan kanssa juhlimassa Raumanmeren Juhannuksessa. Elämäni ekat, mutta ei varmasti viimeiset festarit, oli ihan mieletöntä! Varsinkin Antti Tuiskun näkeminen vihdoin livenä oli koko pitkän viikonlopun kohokohtia.
Takaisin kotiin Hippu saapui tavoilleen uskollisena nyrpeenä, se kun aina ottaa itteensä kun sen kehtaan päivää pidemmäksi aikaa jättää jonkun muun huollettavaksi. Pari päivää meni ennenkuin se alkoi taas hymyillä mulle ja katsoa päin :D ^
Oli kuulemma ollut tosi kiltisti isäni luona, mikä oli kiva kuulla. Vaikka se onkin sille tuttu paikka, niin aina sitä vähän miettii että alkaako se "höykyttää" muita lauman koiria, kun Hippu kerran on aika vahva luonteeltaan, sellanen "päällikkö" ja ei kuitenkaan enää elä ns. laumassa vakituisesti, vaan kahdestaan mun kanssa. 
Hän on ihan normaali tapaus... :D 
Eilen pistin vihdoin haisemaan ja otin härkää sarvista ja ilmoitin Hipun pienten pohdiskelujen ja järjestelykysymysten selvittelyn jälkeen borzoiklubin erkkariin turistiluokkaan. Ihan hilkulla oli että olis jäänyt ilmottamatta, mutta sinne se ilmo kuitenkin sitte matkasi menemään. 

Erkkari on 6.8 Helsingissä, Tuomarinkartanon vinttikoirakeskuksessa. Ihan parasta päästä pitkästä aikaa taas tekemään Hipun kanssa sitä mitä me parhaiten osataan, sekä näkemään kaikkia ihania tuttuja, joita en ole aikoihin tavannut! Viimeksi olen ylipäätään erkkarissa ollut 2012 Merrin kanssa pikkupentuluokassa. Kyllä aika vaan lentää.
Mukaan seuraksi ja hovikuljettajaksi jotenkin ihmeen kaupalla onnistuin maanittelemaan tän edellisessä postauksessa mainitun "spesiaalin henkilön", joka tunnetaan nimellä Topi, ja josta aletaan nyt kouluttaa toimivaa kepoa. Saattaa vaatia pitkää pinnaa ja useita toistoja, mut eiköhän siitä vähintään kelvollinen tule. Kyseinen henkilöhän suhtautuu tällä hetkellä hyvin skeptisesti koiranäyttelyihin (vaikka koirista ja varsinkin Hipusta kovasti pitääkin), eikä asiaa varsinaisesti auttanut että hän meni katsomaan Netflixistä elokuvan Best In Show, joka siis parodioi koiranäyttelyitä ja varsinkin meitä kyseisen lajin harrastajia :D Kovalla vaivalla oon yrittänyt selittää, että ei se nyt ihan sellasta touhua kuitenkaan ole. Mutta alku se nyt on sekin, että olen onnistunut Topin houkuttelemaan edes tuolle reissulle mukaan. Nyt vaan toivotaan että herran mielipide edes vähän muuttuisi toivottuun suuntaan erkkarin myötä. Vaikken toki kiistä etteikö koiranäyttelyt niistä mitään ymmärtämättömälle näyttäiskin ihan kaistapäitten touhulta. Siltä se itsestäkin välillä tuntuu kun lähtee oikeen ajtuksella miettimään sitä mitä siellä tehdään.
Mutta jokainen tekee sitä mistä pitää! 
Muita suunnitelmia meillä ei nyt millään rintamalla olekkaan. Nautitaan kesästä ja koitetaan jotenkin päästä edes pariin mätsäriinkin. Hipun rekkari on tosin muuttohärdellien keskellä päässyt katoamaan teille tietämättömille ja se pitäis nyt jostain löytää erkkariin mennessä. 

Toivotaan paljon hyviä kesäkelejä, niitä ei nyt mitään ihan liikaa ole tässä ehtinyt olemaan. Vaikka tosin tällä hetkellä tätä postausta näpyttelenkin hyvin onnellisena parvekkeella lämmöstä nauttien. Juhannuksena olis voinut olla jotain samallaista, oli meinaan vähän hanurista viimisenä festaripäivänä käydä katsomassa Scooterin keikka puolenyön aikaan kaatosateessa hytisten. 
Hyvää kesän jatkoa, me palataan taas astialle kun muka joskus jotain ilmenee. Ja eiköhän ilmene ainakin sitten viimeistään erkkarin tiimoilta ja Hippu pitäisi myös viedä eläinlääkäriin kontrolliverikokeisiin epilepsialääkityksen puolesta, joka on nyt ollut päällä about puoli vuotta. Joten enköhän myös sen reissun
kuulumiset tänne rustaile.
Hippu pääsi "apulaiseksi" kun viikko sitten siivottiin Topin kuorma-auton hyttiä. On siis työkseen ajoneuvoyhdistelmänkuljettaja. Toivottavasti meni oikein :D



Merriakin kävi tapaamassa viime viikolla. 

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Asioilla on tapana järjestyä

Vihdoin alkaa epätietoisuus ja asioiden kanssa sählääminen hellittää ja saa alkaa (töiden ohella) keskittyä kesästä nauttimiseen!

Me meinaan Hipun kanssa saatiin meille uusi koti. Ekaa kertaa ikinä asun ihan yksin, ilman toista ihmistä, vaikkin kuluneet about puol vuotta olenkin äitini kämpillä aikaani viettänyt pääosin yksinään. Mutta kuitenkin.
Me muutettiin kaksi viikkoa sitten Syväraumankadulle oikein kivaan pikku yksiöön, jossa ihanan tilava lasitettu parveke.
Tavarat ovat löytäneet paikkansa ja Hippukin sopeutunut tosi hienosti uuteen kotiin, mutta se nyt onkin (kiitos koiranäyttelyvuosien) tottunut ympäristönvaihdoksiin ja siihen että tilanteet elää. Ekat pari iltaa se vähän itkeskeli, mutta nyt on jo ihan ok ja löytänyt ne omat paikkansa asunnosta. Parvekkeella se ei pahemmin viihdy muuta kuin pikaisilla tutkimusretkillä, mutta partsin oven ollessa auki, se tykkää mennä makoilemaan ovelle ja siitä katsella ulos.
Takapihalta päästään suoraan metsään, jonka kautta aina aamu- ja iltapissatukset hoidetaan ja parinsadan metrin päässä sijaitsee koirapuisto. Lähimpään kunnon metsäänkään ei ole kuin parisen kilometriä! Asutaan siis ihan hippasen ydinkeskustan ulkopuolella, mutta kuitenkin ihan tässä hollilla. Mulla kestää pyörällä työmatkaa sairaalalle kymmenisen minuuttia. Ihan paras sijainti kaikinpuolin siis!
Itsellä vielä on vähän tottumista tässä yksin olossa, vaikka eräs hyvin spesiaali ihminen täällä mun seurana vähintään viikonloput viettääkin. Hänestä ehkä joskus tulevaisuudessa enenmmän! Yöunet olleet tosiaan vähän katkonaista ja herään joka hemmetin rasahdukseen rappukäytävästä. Edellisyönä meinasin saada sydänkohtauksen kun paikallislehden ilmaisnumero tippui postiluukusta puoli viideltä aamulla :D Kivaa olla heikkohermoinen.

Kissoistakin kun kuitenkin joku ehkä joskus keksii kysyä, niin kissat jäivät asumaan ex-poikaystävälle, joka ne ihan yhteisymmärryksessä mun kanssa halusi pitää. Kuuluvat edelleen mun elämääni ja käyn niitä ajoittain katsomassa ja saan niiden kuulumisia. Parempi itsestä kuitenkin että ne jäi tuttuun paikkaan ja ihmiselle jonka tiedän niistä huolen pitävän ja tiedän niiden olinpaikan. Sovittu on, että jos eksä niistä ei jostain syystä voi enää joskus huolehtia, niin ottaa muhun yhteyttä ja katsotaan miteen homma siitä jatkuu.
Tietysti niitä on tosi kova ikävä, mutta se nyt vaan on niin että tilanteet muuttu ja ihmiset muuttuu. Nyt just mulle riittää että tiedän Nellan ja Lillin olevan turvallisesti omassa kodissaan ja niistä pidetään huolta, sitä en epäile pätkääkään, etteikö niin tapahtuisi.

Mutta tästä se lähtee, varmasti itsekkin alan asettua paremmin kunhan alkaa hiukan enemmän vielä tää asunto tuntumaan kodilta.






Kävin myös pari viikkoa sitten pyörähtämässä Rauma Showssa borzoikehässä Macegin kanssa. Sää oli helkkarin lämmin ja kehässä juoksentelun jälkeen olin hiestä märkä.
Macegilla oli jonkun sortin jääräpää-päivä, eikä se olis oikein jaksanut tuomarille poseerata. Haki ilmeisesti omistajaansa Hannelea kehän laidalta. Monesti sen pyöräytin uudestaan ympäri ja asettelin seisomaan ja jaksoi se sitten aina hetken seistäkkin, välillä tosin muhun hyvin voimakkaasti nojaten. Liikeet oli ihan okei, ei mitään ihmeellistä, hyvin meni.
Tuomiona AVO H ja kuitenkin ihan hyvä arvostelu. Tarkemmin en sitä tähän viitsi alkaa spekuloida, koska en tiedä mitä mieltä Hannele asiasta olisi.
Borzoikehällä vietin aikaa myös Katjan kanssa ja oli ihan superia kun hänen junnunsa Laku (jota itse esitin viime elokussa Raisiossa) oli lopulta ROP! Ihan kuin oma koira olis pärjännyt, niin fiiliksissä olin itsekkin kun Katjan kanssa hypittiin tasajalkaa kehän laidalla huutaen riemusta ja toisiamme halaten. Onnea vielä, ihan mahtavaa!
Kiitos myös Hannele, kun luotit Mr. Macegin mun käsiini, vaikka tulokset nyt ei kaiketi olleetkaan ihan odotuksia vastaavat. Oli mukava nähdä pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia!

Podengokehään en sitten eksynytkään, kun Pinja päättikin esittää Akun itse, mikä oli ihan okei lopulta, kun itsellä oli vain kauhea hinku takaisin uudelle asunnolle hääräämään. Ja siihen päälle väsymys, kun edellinen yö (ensimmäinen uudessa kodissa) oli mennyt vähän huonoilla yöunilla, joten väsymyskin oli ihan kiitettävä, joskaan ei yhtä paha kuin viime vuoden Rauma Showssa, jossa näyttäydyin työyön jälkeen lievästi koomaisena.

Kuvia ei kehistä valitettavasti ole ainuttakaan ainakaan vielä itselleni päätynyt.

Hippu olis tarkoitus ilmoittaa elokuun alkuun SBK:n erkkariin turistiluokkaan. Vähän mua hihityttää että oon valmis raahaamaan luuni ja tuon koiran Helsinkiin epävirallista luokkaa varten, mut hullu mikä hullu! 

lauantai 13. toukokuuta 2017

Koski TL RN 13.5.2017

Heippa, kiva nähdä taas!
Kirjottelut on taas ollut niin retuperällä kuin ikinä mahdollista, mut eipä tässä taas ole mitään ihmeellistä ollut. Koirat ne olla möllöttää ja me ihmiset sit siinä mukana.

Tänään kuitenkin otettiin Pinjan kanssa suunnaksi Koski TL ja ryhmänäyttely, Oli mun aikani päästä korkkaamaan näyttelyvuosi, sekä portugalinpodengokehät ihanan Akun kanssa.
Akun kanssa on hätäsesti tällä viikolla harjoteltu yhdessä ruhtinaalliset kaksi kertaa. Kerran isäni luona ja keskiviikkona ajeltiin ihan Mynämäelle saakka näyttelytreeneihin. Molemmilla kerroilla Akulle oli ihan vieras käsite se, että näyttelyseisominen tarkoittaa kaikki neljä jalkaa maassa seisomista, ei kahdella jalalla innoissaan joka suuntaan sätkimistä. Laps olis vaan niin täynnä energiaa.
Järkätyissä treeneissä sentään saatiin jo jokinlainen yhteinen käsitys nätisti liikkumisesta, joten ainut murhe tätä päivää ajatellen oli se seisomisosuus. Varsinkin kun pentuparka meinaa ratketa liitoksistaan ilosta joka kerta kun joku (ihan sama onko koira vai ihminen) katsoo edes päin, kun olis niin heijeejestosikiva. 

Näyttelypaikalle pärähdettiin vähän ennen kahtatoista, kehään päästiin yhden aikaan. Muistaakseni. Ennen kehää oli hyvin aikaa harjoitella vielä sitä seisomisosuutta, sekä liikkumista. Ihanan väljää oli näyttelypaikalla. Kertaakaan ei ees tarvinnut harkita kyynerpäätaktiikan käyttöä. Ryhmikset rocks!
Intensiiviset harjoittelut ennen kehää alkoi tuottaa nopeesti tulosta, Aku kun yhtäkkiä vaan ilmeisesti hoksasi mikä juju siinä seisomisessa on. Tai sitten mä hoksasin palkata vahingosta ajoissa ja siinä syttyi molemmilla osapuolilla lamppu päässä, mutta yhtäkaikki koiralapsi tajusi missä mennään ja miten mennään.

Pieniä karkeita oli ilmoitettu ruhtinaalliset kolme kappaletta, joista Mr. Handsome eli Aku oli ainut uros ja ensimmäinen esiintyjä rodussaan. Mua jännäsi hiukan kun kehään marssittiin, olihan kyseessä mun elämäni toinen kerta pikkukoiran hihnanjatkeena näyttelykehässä. Tai lähinnä se pöytäjuttu jännitti, mutta tajusin onneksi kuikuilla muiden rotujen kohdalla missä vaiheessa tuomari toivoi koiraa pöydälle. Ja tuomari halusi koiran pöydälle heti alkuunsa.
Aku seisoi pöydällä kuin vanha tekijä, vaikka olin varma että se innoissaan onnistuu hytkymään sieltä alas, tai ainakin yrittää sata lasissa kiivetä tuomarisedän syliin. Mutta taas lapsi yllätti positiivisesti.
Liikeet oli ihan priimaa, siis ihan tosisupervau.
Tuomarin eteen seisomaan asettuessa Aku keksi alkaa tonkimaan maasta jotain, mutta sain sen huijattua takaisin käsillä olevaan hetkeen käyttämällä namia sen nokan edessä. Eli myös pönötys oli ihan positiivinen ylläri, vaikkakaan ei ehkä ihan yhtä hyvä kuin ennen kehää harjoitellessa.

Meidän tuomio tänään oli ERI JUK1 hienolla arvostelulla. SA (ja siinä sivussa sitten myös SERT) jäi saamatta liiallisen keveyden ja pentumaisuuden takia, mutta tuomari mulle ihan henk.koht sanoi että koira on jo nyt hieno, tarvitsee vain vielä aikaa ja sitten siitä vasta hieno tuleekin. Silti arvostelu oli tosi hienoa luettavaa.
Myös omaan handlaamisen tasoon olen tyytyväinen, koen onnistuneeni.


Kehän jälkeen olin jo ihan kotiinlähtö fiiliksillä, mutta vessajonossa seisoessani Pinja soitti mulle että jos viitsisinkin hipsiä vauhdilla takaisin kehälle, jossa mua odotti yllättävä kehävisiitti vielä, kun kävin esittämässä pienten sileäkarvaisten podengojen kasvattajaryhmässä (kennel Feuer Frei) podengonarttu Wandan. Pinja mut siis onnistui jotenkin siihen kuvioon mukaan lupaamaan mun vessareissun aikana, se kun tuntee ilmeisesti kaikki rodun harrastajat. Ihan mukava kokemus, vaikka mun esitettävä vähän omistajansa perään itkikin. Kyseinen kasviryhmä sai KPn ja oli ROP-kasvattaja.

Podengokehissä jatketaan seuraavaksi Rauma Showssa parin viikon kulutta, sekä silloin pääsen myös piipahtamaan borzoikehään ihanan Macegin kanssa. Ehkä tästä saadaan mulle näyttelykesä aikaseksi vaikkei mulla omaa koiraa niihin karkeloihin olekkaan. Kiitos ihanat ystävät, tutut ja tuntemattomatkin jotka tän mahdollistatte. Jokaisesta handlauskutsusta olen mitä otetuin, ihanaa kun luotatte.



Hetki ennen H-hetkeä vähän vielä kateltiin liikkeitä





Caramelon Rise Like a Phoenix "Aku" 11kk ERI JUK1

Maailman siistein pikkumies

Kennel Feuer Frei KP ROP-kasvattaja